perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tupakoinnin puolesta!

Tupakointia vastustetaan ankarasti, enkä minäkään polta - vaikka mieli tekisi! Ei, en joudu edes kilvoittelemaan ollakseni polttamatta. Yritin teininä opetella sitä tapaa, mutta en tullut riippuvaiseksi niistä muutamasta askista, jotka ostin ja poltin. Se sitten jäi. Sen sijaan olen pohtinut, että minkä edellä tämä nykyinen, ankara tupakanvastustus käy. Tupakoitsijoita moralisoidaan joka käänteessä, ja jopa tupakka-askeissa on pelotteluksi tarkoitettuja iskulauseita. Kaltaisilleni jästipäille, jotka sattuvat polttamaan, ne varmasti toimivat houkuttimena.

Tupakkaa vastustetaan, koska se aiheuttaa terveyshaittoja. Lisäksi sitä vastustetaan sen takia, että savu häiritsee tupakoimattomia. Haju on kamala. Vaikka minusta kyllä tupakan vieno tuoksahdus on jotenkin leppoisa. Talvipakkasessa muutaman metrin päästä kantava piipunsavu on suorastaan ihana. Mennään takaisin asiaan: tupakoinnin kieltäminen näyttää olevan joillekin hyvin tärkeää ja perusteina - ja kenties verukkeina - käytetään mainitsemiani seikkoja. Minusta ainoa perusteltu syy tupakoinnin lopettamiseen on oma halu, jonka motiivina toki voivat olla täsmälleen samat seikat. Mutta se on väärä motiivi lopettaa, että jotkut vaativat sitä.

On nimittäin niin, että jotkut elävät kieltäymyksestä. Esimerkiksi anoreksiapotilaat saavat hallinnan tunnetta siitä, että kieltäytyvät syömästä. Ylipäätään joillekin elämän pääsisältö näyttää olevan terveellisyys. Terveellisyydessähän ei ole sinällään mitään vikaa, joten terveellistä ruokavaliota vastaan on vaikea pullikoida. Sen sijaan on syytä olla kriittinen tupakka- ja ruokamoralistien tapaan saada hallinnan tunnetta kieltämältä itseltä - ja muilta - nautintoja.

Mitä kielletään sen jälkeen, kun tupakka on saatu totaaliseen pannaan? Näkisin, että seuraavana listalla on sokeri. Sekin aiheuttaa terveusriskejä ja riippuvuutta, joten siitä kieltäytyminen ja sen kieltäminen tarjoavat mahdollisuuksia nauttia hallinnasta. Ja sitten on vuorossa alkoholi, sen jälkeen moottoripyörät, sitten viihde-elektroniikka, sen jälkeen veneily ja lopulta kieltäymyskontrollin kohteeksi kelpaa vaikka sauna. Ja saunamakkara nyt ainakin: siinä on eläinrasvaa.

Kaikkien pitäisi siis nauttia siitä, että käyttävät koko elämänsä mielitekoja vastaan taistelemiseen. Kohtuus on siis kielletty asia. Kohtuullinen alkoholinkäyttö pitää kieltää, koska se kuitenkin on alkoholinkäyttöä. Samoin kohtuullinen tupakointi, kohtuullinen... mikä tahansa nautinto.

Teinköhän olkinuken? Ehkä, mutta olen keskustellut tällaisten nautintonihilistien kanssa. Kamalia ihmisiä he ovat tarkkaan laskettuine suupaloineen ja minuutilleen aikataulutettuina arkipäivineen. Hallinnantarpeessaan he vaativat jopa rentoutumiselta minuutintarkkuutta ja kustannustehokkuutta.

Useimmat ihmiset kai kaipaavat nautintoja. Miksi tästä ei puhuta. Eikö olisi paljon parempi puhua kohtuullisesta nautinnosta kuin kohtuuttomasta kieltämisestä? Montako todella arvokasta elinpäivää saamme lisää liian ankaralla (itse)kurilla? En tiedä. Taidan hakea oluen, vaikka lääkärin määräyksestä minun on syytä tyytyä hyvin vähään alkoholiin.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Tarina

Kävelen. Sataa. Kastuu. Palelee. Hämärtyy.

Siintää. Loistaa. Lähenee. Lämmittää.

Suren. Ahdistaa. Laulan. Helpottaa.

Pulputtaa. Höyryää. Lorisee. Kilahtaa. Kulahtaa.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Jos nyt kuolisin...

Jos tietäisin kuolevani hyvin pian ja tarkastelisin elämää ja maailmaa jotenkin ulkopuolisena, tulisin surulliseksi. Minua harmittaisi, että olen joutunut elämään elämäni ahneuden ja vallanhimon maailmassa. Kuinka paljon pahaa aiheutetaankaan sillä, että puetaan vallanhimo esimerkiksi isänmaallisuuteen ja ahneus vaikkapa yrittäjähenkisyyteen? En tiedä, mutta paljon.

Ja paljonko pahaa ihan tavalliset ihmiset aiheuttavat väheksymällä toisiaan? Avuntarvitsijoita syyllistetään, olipa kyse työttömyydestä tai päihderiippuvuudsta. Yleensä kai uskotaan, että riippuvuudet ovat oma valinta. Minä olen tästä eri mieltä. Uskon ihmisiin tutustuttuani, että jotkut ovat erittäin alttiita tarttumaan päihteisiin, eikä heillä todellisuudessa ole mitään valinnanvapautta. Samoin olisin - ja olen - surullinen työttömien puolesta. Monien hyvät taidot ja ominaisuudet menevät hukkaan, koska institutionalisoitunut ahneus ei salli yhteiskunnan joustavan niin, että kaikki pääsisivät töihin. Tämähän voisi tarkoittaa, että hyväosaisten tulisi tinkiä palkoistaan. Nyt menossa on pudotuspeli, jossa vailla omaan syyttään hävinneet ensin tuomitaan ja sitten jätetään lopulta oman onnensa nojaan.

Ja edelleen halveksunnasta: kuinka ulkonäkökeskeisiä me olemmekaan, ja typeriä? Alle 175-senttiset miespuoliset eivät kuulemmam ole miehiä, vaan heitä saa haukkua sanalla "manlet". Rumat naiset taas saa haukkua ihan tuosta vain, ilman mitään perustetta. Ylipainoiset ovat menestyjien mukaan silkka yhteiskunnan painolasti. Ja mitä vielä sanoisin? Tällaisia näkemyksiä on keskustelupalstat tulvillaan. Onko kyse siitä, että kun voi mäiköttää typeristä näkemyksistään anonyymisti, mitään estoja ei ole. Siitä vain, luovutaan kaikesta siitä hyvästä, mikä erottaa ihmiset eläimistä. (Juu, minä uskon, että ihminen on ylempi eläin, koska hänellä on kyky arvioida omaa käytöstään.) Eivätkö nämä kasvottomat alistajat tajua, kuinka he lopulta halventavat itseään?

Jos kuolisin pian, kysyisin, että mikä tarkoitus omalla elämälläni oli. Aika ajoin saan kuulla olevani jotenkin fiksu, mutta siihen se sitten jääkin. Onko kyse siitä, että en suostu käyttämään lahjojani heikompien sortamiseen? Tai siitä, etten halua osallistua menestyskilpailuun, koska näen, kaikkineen se tulee johtamaan pahoinvoinnin lisääntymiseen?

Jos tietäisin pian, olisin surullinen siitä, että elämäni on ollut turhaa ja hyvät ominaisuuteni ovat olleet turhia. Minua surettaisi myös jälkeeni jäävien puolesta, koska yhä useampi joutuu kokemaan turhautumisen ja väheksynnän. Jos tietäisin kuolevani pian, en voisi väittää, ettenkö iloitsisi siitä, että pääsen pois maailmasta, jossa harvojen menestys on tärkeämpää kuin useimpien hyvinvointi, jossa koiria arvostetaan enemmän kuin ihmisiä, ja jossa lopulta tavalla tai toisella tukehdutaan lyhytnäköisyyden etujentavoittelun aiheuttamiin ongelmiin.

Hyvästi!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Jokohan loppui?

Eilen sain tarpeeksen chatista. Käyttäydyin siellä huonosti ja niin käyttäytyvät muutkin. Riitaa, suunsoittoa ja alistamista päivästä toiseen. Lopulta pahoitin sellaisen keskustelijan mielen, josta erityisesti olen pitänyt.

Koko hiton internet valvomattomine keskusteluineen tuntuu oikeastaan ahdistavalta. Niin että turha kuvitella, että tämän blogin kommenteissa saa julkaista mitä tahansa soopaa ilman että poistan sen. Mutta niin. Kun kasvot eivät näy, ihmiset alentavat itsensä kakaroiksi. Solvataan, pilkataan, esitetään harkitsemattomia kärjistyksiä ja muutoinkin ruokitaan epäsopua, katkeruutta ja suoranaista vihaa. Onko niin, että internet keskusteluineen on jälleen yksi hieno keksintö, jota ihmiset osaavat käyttää tehokkaasti ja tuhoisasti?

En ole vannonut, etten ikinä palaa chattiin. Ties vaikka huomenna palaisin. En vain eilen enää halunnut olla siinä maailmassa, enkä ole tänäänkään halunnut. Nyt tuntuu, että ne tuhannet tunnit, jotka olen pitänyt keskustelusivua auki ja välillä tuijotellut muita, joutavia sivuja, ovat hukkaan mennyttä elämää. Tai ainakaan vuosiin en ole enää löytänyt sieltä ketään samanhenkistä, saati sitten ystävää, kuten joskus aikanaan.

Chatilta säästyneellä ajalla olen lukenut päivän aikana yhden yli 200-sivuisen romaanin. Siinä on kiehtova henkilö, päähenkilön Pieneksi kutsuttu pikkusisko, jonkinlainen huippuälykäs autistikko, joka haluaa olla omissa maailmoissaan. Jotakin samaa on minussa ja halussa olla omissa maailmoissani. Tosin en viihdy yhden puuhan äärellä kovin pitkään, mutta tärkeintä on, ettei minua pakoteta. Vapaaehtoisesti voin ehkä vielä joskus tehdä jotakin, mitä muut sanovat velvollisuudeksi. Tämä tosin ei liity chattiin enää mitenkään. Onneksi minulla on lupa ja oikeus kirjoittaa huonoja, epäjohdonmukaisia aasinsiltoja.

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Kirjallisuuden tarkoitus

Joonas Konstig kirjoittaa kirkasta, komeaa
lausetta ja vahvaa tarinaa, joka imee lukijan mukaansa.
Totuus naisista on karu ja kohtalokas ajankuva,
analyysi ihmiseläimestä, näkemys kuolemattomuudesta. 


Ei sitten vähäisempää... tällaisia kirja-arvosteluissa on nykyään tapana kirjoittaa. Väinö linna kirjoitti kirjan jatkosodasta ja Suomen itsenäistymiseen ja itsenäisyyden vakiintumiseen liittymistä tapahtumista. Hän tarvitsi siihen neljä tymäkkää nidettä. Kalle Päätalo kirjoitti työstä ja kasvamisesta ja tarvitsi siihen kokonaisen kirjasarjan.

Ja nyt sitten joku raapaisee jonkun romaanin kokoon, ja se on oitis vähintäänkin analyysi ihmiseläimestä. Kun minä luen kirjoja, olen nähnyt sivuilla edellisiin vierrattuna pieniä tapahtumia. Olen lukenut esimerkiksi seksuaalisesta hyväksikytöstä (Marja Björk: Posliini). Ne muutamat arvostelmat, jotka olen kirjasta lukenut, ovat olleet tuohtuneen moralistisia. Aihehan kyllä on arka. Mutta en minä lukenut kirjasta mitään moraalipaniikkia, vaan rauhallisen ja asiallisen kuvauksen ilmiöstä, josta kohkataan paljon eikä tiedetä mitään. Minusta se riittää oikein hyvin yhdelle kirjalle. Turha siitä on ryöpyttää, että kirja käsittelee ihmisen pahuutta. Käsittelee se sitäkin, mutta ei siinä mielessä kuin tuollaiset ylisanaiset arvostelmat. Ei se mitään tyhjentävää pahuudesta kerro, vain yhden hyvän näkökulman.

Olen lukenut pienen pojan elämästä (Astrid Lindgren: Vaahteramäen Eemeli.) Kirja kertoo humoristisesti ja elämänmakuisesti tapahtumista, jotka selvästi ovat liioittelua, mutta eivät kuitenkaan niin paksua puppua, etteivätkö yksittäiset tapahtumat olisi mahdollisia. Kirja kuvaa näiden ohessa Ruotsin talonpoikaista elämää joskus 1800-luvulla, ehkä sen jälkipuolella. En tiedä. Kirjasarja on loistava ja olen pitänyt siitä sekä pienenä poikana että aikuisena miehenä. Mutta Eemeli-kirjojenkin idea on helppo lähestyttävyys ja konkreettisuus, ei mahtipontiselta kalskahtavat liioittelut kasvukivuista tai ystävyydestä. Toki näihinkin seikkoihin luodaan kirjoissa nasevia näkökulmia.

Tuntevatko ihmiset itsensä fiksuksi kirjoittaessaan tällaisia yleistyksiä arvostelmiin? Vai onko kyse jostakin suuruudenhullusta kilpailusta siitä, kuka keksii - ja kuinka heppoisin perustein - mahdollisimman suureellisia tokaisuja.

Minun kirjaani ei julkaistu. Kyllä sen voisi väittää kuvaavan kasvamista mieheksi ja naiseksi, parisuhteen syntymisen vaikeutta, ihmisten raadollisuutta ja sattuman olemusta. Mutta ei. Se kertoo Sonjasta, joka kirjan aikana kasvaa 15-vuotiaasta 15-vuotiaaksi, ja Markuksesta, joka on häntä 16 vuotta vanhempi. Ei se sen suurempi juttu ole. Olenkohan katkera, kun sitä ei julkaistu. No ehkä... mutta vastakin luen kirjat ensisijaisesti kertomuksina niistä tapahtumista, joista ne kertovat, en olevaisen ylevyyden eksistentiaalisista kriiseistä.

Naikkostelua

Viime yönä keskustelin vuosien takaisesta naistenpäivää kritisoineesta tekstistäni. Ylipäätään minun on tapana pohtia miesten ja naisten välisiä seurustelusuhteita, koska niistä puhutaan paljon erilaisissa nettikeskusteluista, johin osallistun.

Naistenpäivä-tekstistä kummunnut ajatteluni on johtanut provokaativiseen näkemykseen, jonka mukaan feministien on vaikea päättää, haluaisivatko he sukupuolensa perusteella rusinat pullasta vai kermat kakun päältä. Ja kun elämä on siitä kurjaa, että aina ei vain voi saada kaikkea hyvää kerralla, on kai pakko vähän rajoittaa vapauksia. Jonkun pitää näyttää kaapin paikka, jos ei kerran itse osaa. Valitettavasti se tarkoittaa valinnanvapauden rajoittamista, mutta asian voi nähdä toisinkin päin: jos aikansa jahkailee, sekä kermat että rusinat menevät parempiin suihin.

Keskustelin aikuisessa iässä olevan naisen kanssa seurustelusta ja siitä, miten ei ole aikaa tavata kumppania, ja aina väsyttää. Ensinnäkin ihmettelin, että mitä seurustelua on sellainen, joka väsyttää. Eikö sen pitäisi virkistää? Ja mitä se tarkoittaa, että ei ole aikaa? Vallitseva asiaintila oli siis se, että heillä työajat sattuivat ristikkäin ja yhteistä aikaa oli tarjolla vähän. Jäin ihmettelemään, että miksi sitä vähää aikaa ei kannata käyttää. Minusta seurusteluun kuuluu se, että halutaan olla yhdessä. Mutta kun sillä yhdessäololla näyttää olenvan jotkut huimat laatutavoitteet. Määrä nyt kuitenkin on laatuseikka mitä suurimmassa määrin! Vähätkin tilaisuudet kannattaisi käyttää hyväkseen, eikä odotella täydellisiä hetkiä. Niitä ei kuitenkaan tule kuin harvoin.

Tein siis oletuksen: naineset usein kuvittelevat, että kaiken pitäisi olla laadukasta eli täydellistä, jotta tapaaminen maksaisi vaivan. Pitäisi ehtiä meikata, siivota, syödä ja ja ja... Eivätköhän ainakin tämän tekstin mahdolliset naislukijat osaa täydentää tuota ja ja ja -listaa vaikka loputtomiin. Jo pelkkä listan loputtomuus saattaa hyvinkin aiheuttaa riittämättömyyden tunnetta, mikä tuskin motivoi seurustelemaan ylipäätään.

Itse olen huomannut, että pidän mutkattomista naisista. Tai ehkä minun korrektiuduen vuoksi pitäisi sanoa, että pidin silloin kun seurustelu oli elämässäni ajankohtaista. Siis sellaisista, jotka eivät oikuttele ja puhuvat suunsa puhtaaksi, jos asiaa on. Jonkinmoisena minivaatimuksena esittäisin, että jos ei ole kanttia puhua suuta puhtaaksi, koska pitää saada olla nainen ja tyytyä vihjailuun, niin pitäisi hyväksyä, että kukaan ei osaa lukea ajatuksia. Jotkut ehkä ovat toisia lahjakkaampia  tulkitsemaan vihjauksia ja pitkällinen tunteminen ja samalla aaltopituudella oleminenkin helpottaa kummasti. Mutta viime kädessä kukin on itse vastuussa siitä, että saa kerrottua haluistaan ja tarpeistaan.

En voi kuin ihmetellä, että mitä monet naiset oikeastaan saavuttavat naikkostelullaan eli tavallaan vihjailla, oikutella ja rakennelma romanttisiin unelmiinsa perustuvia perusteettomia vaatimuksia, joilla kuitenkin vain tekee hallaa itselleen. Jotenkin tuollaisesta tulee mieleen epävarmuus: nainen ei oikein tiedä, mitä haluaa.

Osalle naisista suhteen alkaminen näyttää olevan jopa jonkinlainen itsenäisyyden menetyksestä johtuva tappio. Jaaritellaan, että eihän tässä nyt vielä mikään suhde ole, mehän vain tapailemme. He siis oikeastaan lankeavat miehiin vaikka ovat täynnä romanttisia odotuksia. Tämä on ristiriitaista. Johtuuko epävarmuus siis siitä, että mies ei olekaan unelmaprinssi? Sitlä ainakin näyttää, kun niin usein saa lukea kuinka rumasti ja vähättelevästi naiset puhuvat miehistä.

Missä siis on naisten itseluottamus - se, josta niin kovasti puhutaan? Mitä miesten pitäisi tehdä, että naiset tuntisivat kelpaavansa arkisinakin? Tulkitsenko väärin, jos oletan, että nämä oikuttelijat ja vihjailijat tuntevatkin itsensä kovin heikoiksi, eivätkä siksi saa sanottua reilusti mitä haluavat tai kehtaa mennä treffeille arkisessa asussaan kun muuhun ei ole aikaa?

Kaikkineen näyttää siltä, että parisuhteiden aloittamisesta on tullut peliä, joissa osapuolet pelaavat eri säännöillä, eivätkä saa edes kerrottua, mitä sääntöjä itse soveltavat. Nuorempi polvi taitaa mielummin kärsiä yksinäisyyttä kuin olla reilu ja avoin. Ja AINAHAN on se mahdollisuus, että jostakin ilmenee jotakin vielä kiinnostavampaa kuin nykyinen... parempi olla panostamatta liikaa, ettei toinen vain kiinny ja sitoudu eli ala roikkua takiaisena. Tätä tosin en laske yksin naisten ongelmaksi ja koko tiivistelmäni on vain tulkintaa siitä, mitä minulle on kerrottu. Ehkä tämä on jopa kärjistys.

Myöhempi lisäys: koko hiton valituksen olisi voinut tiivistää siihen, että erityisesti naisilla on mielestäni kohtuuttomat odotukset parisuhteista ja niihin nähden minimaalinen halu panostaa. Päässä taitaa pöhistä vain romanttiset ajatukset, että jostain tulee mies, joka sekoittaa pään ja sen lisäksi vielä hoitaa seurusteluun liittyvät käytännönasiat, kuten ajankäytön.

torstai 9. helmikuuta 2017

Hei, sinä siellä!

Hei sinä siellä! Juuri sinä, 16-vuotias nuorukainen! Tämä ei ole painajaista. Valitettavasti minä tosiaan olen sinä 30 vuotta vanhempana. Annanpa nyt sinulle muutaman neuvon, että menneisyyteni muuttuisi ja pääsisin nykyisestä pälkähästäni. Katsokin, että elät, kuten käsken!

Ensinnäkin kasvatat kunnollisen pitkän tukan. Tytöt alkavat kiinnostua ihan eri tavalla, kuin tuohon nykyiseen liuhulettiin. Äiti kyllä urputtaa vastaan, mutta ei se sinua väkisin voi parturiin taluttaa. Tässä asiassa pistät kovan kovaa vasten. Ja on tälle toinenkin syy: kohta 30 ikävuoden jälkeen peilistä katsoo Juice Leskinen. Sen jälkeen ei hiuksia voi käyttää kenenkään hurmaamiseen.

Toiseksi hillitset vähän tuota paattien kanssa vehtaamista ja alat kiinnostua tosissasi tytöistä. Sille blondille, joka on mielessäsi, sanot sopivan hetken tullen, että olet ihastunut. Ei se tyttö sinua lyö, vaikka onkin pari vuotta vanhempi ja pari senttiä pitempi. Hän on aivan yhtä ujo kuin sinä. Ole mies, ja hoida tämä homma miehekkäästi. Kohta se tyttö kuitenkin lähtee jonkun hampuusin matkaan, jos et pidä puoliasi.

Ja hoidat sen koulunkäynnin. Lopeta lintsaaminen, ja kerro jollekin, kuinka raskailta koulupäivät tuntuvat. Ehkä voit saada iästäsi huolimatta paikan iltalukiossa. Ja heivaa se pitkä matematiikka pois, ei sinusta insinööriä tule. Pitkän matematiikan kanssa takerointi on aivan turha vaiva. Sen sijaan rupeat opiskelemaan englantia oikein tosissasi. Hyvää sanavarastoa, idiomien tuntemusta ja kieliopin hallintaa tulet vielä tarvitsemaan.

Äläkä lopeta liikuntaa! Pyöräilyn pitäisi olla edelleen kivaa. Kotinurkissasi on monta mukavaa paikkaa, joissa et ole vain tullut käyneeksi. Niihin kannattaa käydä uteliaasti tutustumassa. Ja jos tuuri käy, niihin on mukava viedä joku tyttökin viettämään aikaa hetkeksi. Ja sitä saakelin liikuntaa tulet tarvitsemaan, että olet kunnossa inttiin mennessäsi. Hyväkuntoisena siedät alistamisen, vittuilun, rääkin ja halveksunnan paremmin.

Sinua tullaan haukkumaan monesti homoksi. Et tule sortumaan tässä naiiviin korrektiuteen ajattelemalla, että homo ei väheksyttävä asia. Et ole homo, ja kun sinua homotellaan, sanaa käytetään halveksien. Kun joku homottelee, niin muista, että ainakaan 46 ikävuoteen mennessä et ole ihastunut mieheen tai ollut miehen kanssa sängyssä. Muita seksuaalisia kummallisuuksia sinulla kyllä on, mutta niiden kanssa et joudu ongelmiin, kunhan katsot, kuinka niitä toteutat.

Älä hitossa lopeta meripartiotoimintaa! Sitä liikettä tulet katumaan. Joudut liian suureen vastuuseen partiotoiminnassa jo parin vuoden päästä, joten muista pyytää apua kokeneemmilta. Äläkä yritä kantaa sitä yksin, sillä väsähdät kyllä. Lisäksi sanon, että varo Auran Tähti Poikia! Siitä porukasta sinulle on lopulta lähinnä harmia.

Muista kohdella hellemmin äitiä. Äiti yrittää parhaansa ja tukee harrastuksiasi tuloihinsa nähden huomattavilla rahasummilla. Hän ei jaksa kaikkea kiukutteluasi ja oikutteluasi. Kyllä minä tiedän tuon äkkipikaisuutesi. Sitä on kohtalaisesti jäljellä vielä 30 vuoden päästäkin. Yritä vain muistaa, että lähisuvulle oikuttelusi on taakka. Äläkä kadota yhteyttä äitin puolen sukulaisiin. Isän luokse on kyllä hyvä mennä rentoutumaan ja tauolle arjen vaatimuksista, mutta isä on kuitenkin uskovainen jäärä tulevaan konkurssiinsa asti. Sen jälkeenkin hän on hiukan huumorintajuton - jos kohta jo huomattavasti helpompi kuin 80-luvulla. Äidin puolen suvulta periytyy kuitenkin paras ominaisuutesi: kielelliset taidot. Viljele niitä. Harrasta oikein huolella. Niille on käyttöä ja voit rakentaa elantosi niille, kun aloitat nyt ajoissa. Älä siis vatvo sen asian kanssa yli kaksikymppiseksi!

Ja lopulta: osta sähkökitara ja vahvistin ensi tilassa!