perjantai 29. joulukuuta 2017

Johtamista on liikaa

Tämä teksti on todellinen essee. Essee tarkoittaa kokeilua. Pohdin rinnakkain paria mietettäi ja kokeilen, saako niitä yhdistämällä mitään järkevää aikaan. 

Olen pannut merkille kahden toisiinsa kytköksissä olevan ilmiön kehittymistä rinta rinnan. Nämä ovat johtaminen ja osaaminen. Johtamisella kai tarkoitetaan psyko-sosiaalista toimintaa, jolla saadaan jotkut yksilöt tai jokin ryhmä motivoitumaan ja työskentelemään yhteisen päämäärän hyväksi. Kaunis ajatus, ainakin jos tämä yhteinen päämäärä on hyvä tai peräti jalo. Arvelen johtamisen kulta-ajan sijoittuneen jonnekin 1960 - 80 -luvuille, jolloin nykyistä useammat työyhteisöt yhä olivat selviä linjaorganisaatioita, ja joissa siis oli suhteellisen selvät hierarkiset erot alaisten ja esimiesten välillä. Samaan aikaan kuitenkin johtajien määrä yrityksissä lisääntyi, koska tuotanto pirstaloitui. Niinpä monet verrattain vaatimattomista oloista ponnistavat saivat yllättäen mahdollisuuden nousta johtajiksi, mikä tietenkin hiveli uusien johtajien egoa ja pankkitiliä.

Olen ennenkin kiinnittänyt teksteissäni huomion siihen, että vanhan ajan ammattitaito on korvautunut osaamisella. En näe, miksi nämä eivät voisi olla toistensa synonyymit, mutta näkemykseni mukaan näin ei ole. Ammattitaito oli työntekijän - ja myös johtajan - taitojen kokonaisuus, jota saattoi käyttää laajalti omalla alallaan. Karkeasti sanoen ero oli sellainen, että vanhan ajan puuseppä osasi tehdä monenlaisia puualan töitä. Puualan osaaja osaa vain syöttää lankkua tasohöylälle. Se on sitten eri osaaja, joka osaa sahata lankusta vannesahalla kuvioita ja edelleen se on eri osaaja, joka osaa ohjelmoida CNC-koneen.

Ammattitaitoon kuului ja kuuluu olennaisena osana ammattiylpeys. Ylpeys siitä, että suoriutuu vaativistakin tehtävistä, tuntee alansa monipuolisesti ja osaa soveltaa taitojaan. Ammattitaitoon kuuluu myös johtamisen tarpeen vähäisyys. Vanha karikatyyrini tuotesuunnittelusta on mahdollinen ammattitaitoisten työntekijöiden yhteisössä. Sehän menee niin, että toimitusjohtaja (ekonomi) ja tuotantojohtaja (diplomi-insinööri) tekevät työtään saunaillassa ja oivaltavat keinon luoda markkinaraon hilavitkuttimelle. DI marssii osastopäällikön (nuori amk-insinööri) pakeille ja sanoo, että nyt aletaan tuottaa hilavitkutinta. Insinööri nousee tietokoneensa takaa ja etsii käsiinsä kokeneen työnjohtajan (vanhan ajan teknikko) ja sanoo, että nyt pitää ruveta tekemään hilavitkutinta, markkinoilla on kysyntää. Teknikko marssii puusepän pakeille, piirtää tupakkiaskin kanteen pari suttuista viivaa ja sanoo, että tehdäänpä hilavitkutin. Puuseppä katsoo teknikon viivoja ja tekee parissa päivässä mallikappaleen. Sen jälkeen tämä hierarkinen porukka tutkii mallin käänteisessä järjestyksessä, toteaa mallin hyväksi ja käskee käynnistää tuotannon. Puuseppä marssii varastopäällikön pakeille ja sanoo, että nyt tarvitaan 200 juoksumetriä viiden tuuman mäntylankkua päivässä oikohöyläystyöpistettä kohden.

Osaaminen eli -tässä tapauksessa - taitojen pirstaloituminen korostaa johtamisen tärkeyttä. Kun tasohöyläosaajan työkalu ei enää ole tyydyttävässä kunnossa ja tarvitaan huolto-osaaja vaihtamaan terät, johtajan (tai oikeastaan työnjohto-osaajan) pitää toimittaa oikea mies avuksi paikalle. Ennen vanhaan ammattitaitoinen puuseppä itse olisi hakenut tarvittavat vaihtoterät ja vaihtanut ne puolessa tunnissa. Tuotannon "suunnitellut" johtaja olisi ottanut huomioon nämä huollon aiheuttamat viiveet ja hilavitkutintuotanto olisi jatkunut tyydyttävällä vauhdilla. Osaamisen koordinointi vaatii siis enemmän työtä kuin ammattitaitoisten tekijöiden johtaminen. Tarvitaan enemmän johtamisen työtunteja, monissa yrityksissä siis enemmän johtajia. Näin osaamiseen perustuva henkilöstörakenne johtaa siihen, että pienipalkkaisia osaajia voidaan pompottaa roskatyösopimuksilla miten sattuu, mutta johtajia tarvitaan entistä enemmän, ja heidän työnsä taas on entistä hajanaisempaa.

Ongelmana tässä on se, että kun osaajilla ei ole ammattitaitoa tai -ylpeyttä, he ovat vain johtajiston karjaa. Toisaalta, johtajia siis tarvitaan enemmän, ja se tarkoittaa johtamisen vaatimien resurssien lisäämistä ja niin muodoin kuluja jälleen siltä suunnalta. Oletettavasti ekonomit laskevat, että mikä on eri portaiden johtajien ja suorittajien paras suhde firman lyhytjänteisen tuottavuuden kannalta.

Kun johtamisesta on tehty minkä tahansa itsenäisen toiminnan synonyymi ja ammattitaito ja siihen kiinteästi kuuluva ammattiylpeys on korvattu psyko-fyysiseen hyväksikäyttöön perustuvalla osaamisella, on alettu haukkoa paskaa. Todennäköisesti osaaminen ja silppujohtaminen parantaa yrityksen tuottoa, etenkin jos suorittavan työn tekijöihin ei jouduta sitoutumaan liiaksi ja toisaalta johtoväkeä saadaan sitoutettua kohtuullisin ehdoin. Tämähän voidaan toteuttaa vaikka uhkaamalla väliportaan johtoa sillä, että heidät tipautetaan tuotantoon, jos firman tuottavuus laskee. Toisaalta, kun työntekijät tietävät, että yritys ei sitoudu heihin, heillä ei ole motivaatiota tehdä parastaan. Tätä motivaatio-ongelmaa on nykyään hoidettu uhkaamalla irtisanomisilla. Yt-neuvotteluistahan on tullut työelämän rutiini. Jatkuva uhka tekee kuitenkin pitkäaikaisten suunnitelmien tekemisen mahdottomaksi työntekijöille. Se johtaa siihen, että lapsia ei tehdä, asuntoja ei osteta ja kulututetaan ylipäätään lyhytjänteisesti. Koskaanhan ei tiedä, koska tipahtaa halveksittuun työttömien luokkaan.

Yhdenlaisena ratkaisuna näkisin johtamisen vähentämisen ja ammattitaidon korostamisen. Kun ajatellaan jonkin tuotteen polkua raaka-aineista kaupan olevaksi tuotteeksi, johtajat ovat yksinkertaisesti turha taakka. Jonkun pitää tuottaa raaka-aineet, jonkun logistiikka, jonkun hoitaa itse tuotanto, jonkun markkinointi ja lopulta jonkun myynti. Ei tähän pitäisi tarvita ekonomia, diplomi-insinööriä, insinööriä, teknikkoa ja puuseppää, ja näiden lisäksi vielä hallintohenkilökuntaa. Ainakin pari porrasta johtajia pitäisi voida karsia. (Ja näin kai usein onkin, ainakaan kaikissa PK-yrityksissä ei ole paljon johtajia.)

Kaikkineen ajatukseni on, että johtajia on liikaa. Heitä on koulutettu liikaa ja heitä on yrityksissä liikaa. Itse muistan kyllä nähneeni yritysten käytävillä erilaisia johtajia notkumassa toistensa ovilla ja kävelemässä osastoilla kädet taskussa.

Johtaminen onkin tietyssä mielessä enemmän aate kuin tarve. On niin hienoa, kun saa puhua työryhmien johtamisesta, tiimityön koordinoinnista ja vielä itsensäkin johtamisesta. Johtamiseen ei pitäisi takertua, koska se on kallista. Jos osaamista laajennettaisiin ammattitaidon suuntaan, voitaisiin kenties supistaa johtoporrasta. Ja tämähän olisi tietenkin myös pirullinen etu yritysten ylimmälle johdolle: välijohtoa voitaisiin pitää irtisanomisen pelossa, sillä viime kädessä he eivät ole välttämättömi hilavitkutinten tuotannossa.

Ehkä seuraava teksti voisi olla essee johtamisesta ideologiana. Ja ideologialla tarkoitan tässä tapauksessa epärealistisesti värittynyttä käsitystä todellisuudesta.

maanantai 18. joulukuuta 2017

Häpeällistä mielenfilosofiaa

Joka ainoa ilta, kun pitäisi ruveta nukkumaan, ilmenee mielikuva päähäni tunkeutuvasta luodista. Se puhkaisee kallon ohimolla, korvan takana tai niskassa ja kääntyy sen jälkeen välittömästi kulkusuuntaansa nähden poikittain. Isku murjoo aivot ja katkoo verisuonet. Luoti jatkaa matkaansa läpi pääkallon vastakkaisen puolen ja neljännes kallosta lentää luunpaloina seinään.

Toisessa mielikuvassani minut niitataan seinään tai lattiaan isoilla niiteillä, siis samanlaisilla, joilla papereita nidotaan toisiinsa, mutta paljon suuremmilla. Tarkoituksena on, etten enää pääse tekemään mitään, millä häpäisisin itseäni entistä pahemmin.

Nämä eivät siis ole painajaisia, vaan ajatuksia, jotka tulevat mieleeni ennen nukahtamista. Itse asiassa en ole taas nähnyt painajaisia kovinkaan usein, en ainakaan sellaisia, jotka muistaisin tai joihin heräisin.

Häpeä ja itsetuhoajatukset varmaan nousevat pintaan, kun aivoille (mielelle, sielulle, miten vain...) ei enää päivän puuhien tauottua ole muuta tehtävää. Onkohan kaikilla tällaisia, vai nouseeko muiden mieleen iltaisin suloisia ajatuksia kissanpennuista, kukkakedoista ja kesäpäivistä hienoilla hiekkarannoilla? Voiko joku psykoterapeutti tehdä tällaistan pakkoajatusten perusteella kovinkin kantavai ajatuksia mielenterveydestä?

Päivisin mieleeni tulee muistoja, joita häpeän. Tilanteita, joissa olen toiminut mielestäni nolosti.  Itse asiassa useat niistä lienevät merkityksettömiä, mutta jostain syystä ne ovat jääneet muistiini nimenomaan häpeällisinä. Tähän asti olen jotenkin torjunut ne ajatukset, kun ne ovat tulleet mieleeni. Tilannehan on kummallinen: miten voi torjua ajatuksen, jota jo ajattelee. Jos mieli on jotenkin kerrostunut, niin lähempänä tietoisuutta ja valintoja tekevää minää oleva kerros häviää joka kerta, koska se ei pysty sanelemaan, mitä jostakin sielun syvyyksistä tajuntaan milloinkin pullahtaa.

Kuinka paljon tunnetilat ohjaavat ajatteluamme? Tai miten ajatukset ja tunteet oikeastaan poikkeavat toisistaan. Olemme tottuneet siihen, että tunteita ovat esimerkiksi ilo, suru, viha, katkeruus. Ajatuksia taas ovat sellaiset mielenliikkeet, joilla on jokin semanttinen merkitys. Tässä on yksi ajatus: "Tässä on yksi ajatus." Humanistit taitavat ylipäätään edelleen ajatella, että ajattelu on ensisijaisesti kielellistä. Ajatukset ovat siis sanoja lauseita. Ainakaan he eivät tutkaile juuri muunlaisia ajatuksia. Tosin minä pitäisin myös visuaalisia mielteitä ajatuksina. Itse asiassa aistimuksen ja ajatuksen erottaminen toisistaan lienee yhtä vaikeaa kuin tunteen ja ajatuksen. 

Ehkä se, kerrommeko itsestämme kuvailemalla tunteitamme, aistimuksiamme tai ajatuksiamme, kertoo meistä jotakin. Tunteelliset ihmiset puhuvat tunteistaan ja ajattelevaiset mietteistään. Harva taitaa erityisesti selittää aistimuksiaan: "Havaitsen jotakin vaaleanrusehtavaa, nelijalkaista ja selkänojallista. Taidanpa tulkita havaintoni tuoliksi." Kuitenkin, jotta tunteistaan voi kertoa, ne pitää muuttaa ajatuksiksi. "Tunnen mustasukkaisuutta, kun näen entisen tyttöystäväni toisen miehen kanssa." Lauseen muotoisia ajatuksia taas on hankalampi tulkita tunteiksi, mutta oiva ajatus saattaa aiheuttaa tunteen. Minäkin tunnen itseni fiksuksi, kun kirjoitan tekstejä, joiden ajatuskulkuja en aina itsekään jälkikäteen pysty hahmottamaan. Omaan nilkkaan pakkaa siis kolahtamaan tämä blogijaarittelu toisinaan.

Ja entä, jos kuvittelemme ihmistä, joka ei olisi tunne- tai ajatusihminen! Olisi siis myös havaintoihminen. Havaintopsykologia sinällään tarjoaa kiintoisia näkökulmia havainnon ja muodostuvan ajatuksen tulkintaan. Jos näemmä punaisenruskean tuolin, jossa on mustia viiruja, ajattelemme, että näemmä tiikerinraidallisen tuolin. Niinhän minä oikeastaan jo sanoinkin, kun määrittelin, että näemme tuolin. Jos pitäisin väriä tai pintakuviota havaintokohteen olemuksen ensisijaisena asiana, havaitsisin tuolin muotoisen tiikerin.

Miksi häpeän tunne aiheuttaa minussa juuri sellaisia ajatuksia, että saan luodin päähäni tai että minut niitataan kiinni johonkin? Ehkä tunne, häpeä, itsessään ei vaikuta ajatusten sisältöön. Ajatus on ehkä syntynyt jostakin vallan muusta virikkeestä, mutta tunne kaivaa sen esiin tietoisuuden märehdittäväksi. Toisaalta ajatus on saanut merkityksensä siksi, että pystymme yhdistämään sanallisessa muodossa olevaan ajatukseen tunteen tai aistimuksen: tässä tapauksessa vihan ja kivun. Tosin aivojen ampumisen aiheuttama aistimus taitaa olla kovin lyhytaikainen. Tai mistä minä tiedän.

Takavuosina puhuttiin kovasti tunneälystä. Aiheen suosion olen ilkeimmilläni tulkinnut johtuvan siitä, että kun kaikkien pitää saada olla älykkäitä, mutta kaikki eivät menesty mensan testeissä, puolustusvoimien P-kokeessa tai vaativissa koulutuksissa, pitää olla jokin älykkyyden laji, jota kokea tunteakseen itsensä hyväksi. Tunne ja järki (tai äly, olkoot ne nyt synonyymit) ovat myös joissain ajatusmalleissa toistensa vastakohtia. Itse olen joskus lähtenyt siitä, että järki on keino, jolla selitetään omat tunnereaktiot sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla. Esimerkiksi ison, kalliin ja epätaloudellisen auton ostoa järkeistetään sanomalla, että mahdollisessa onnettomuustilanteessa se on turvallinen. (Ja kuitenkin tämä järkeilijä ajelee joka kesä tuhansia kilometrejä moottoripyörällä...) Ehkä matematiikassa päästään eroon järjen ja tunteen tiukasta kytköksestä. Matematiikka ei anna sinällään anna aihetta iloon tai suruun, vaikka matematiikan kokeessa menestyminen tai epäonnistuminen antaakin. Mutta matemaattisten lausekkeiden ratkomiseen ei tarvita tunteita - ellei sitten intuitio ole tunne. Intuitiota, aavistusta, tarvitaan kyllä, kun ratkotaan omaan matematiikan taitoon nähden vaativaa tehtävää. Jääköön aavistuksen olemus nyt kuitenkin laajemmatta käsittelyttä, tästä tekstistä tulee muutoin liian pitkä.

En tiennyt, mihin tämä teksti päättyy, kun aloin kirjoittaa. Olen pahoillani siitä, arvoisa mahdollinen lukija. Joudut lukemaan jaaritteluani ja sitä, kun yritän saada jotakin järkeä toimintaani, joka on tunteen motivoimaa. Aivoihin tunkeutuva luoti on merkki tunneälystä: kyvystä nitoa tunteet, ajatukset ja aistimukset mielekkääksi kokonaisuudeksi. Sangen surullista kuitenkin, että ajatukseni on niin kovin karmea. Järkimies tietenkin sanoisi, että se nyt vain on ajatus, ei sen takia kannata yöuniaan menettää. Ja enhän minä menetäkään. Päin vastoin, nukun yleensä hyvin. Sen sijaan törmään mielen kummallisuuteen. Se ei pysty hallitsemaan itseään täysin, ja jos sen tietoinen taso yrittää tukahduttaa jonkin vähemmän tietoisen tason toimintaa, seurauksena on sitten painajaismaiset (tai muunlaista tunnetta viestivät) ajatukset. Itse asiassa olen lukenut, että naisten raiskausfantasiat johtuvat siitä, että he pyrkivät tukahduttamaan omaa seksuaalisuuttaan. Seksuaalisuus taas on syvällinen tarve, johon liittyy voimakkaita tunteita. Tällaisessa fantasiassa nainen antaa moraalisen vastuun omasta seksuaalisuudestaan jollekin toiselle.

Viime aikoina olen kehittänyt uuden toimintamallin. En vielä tiedä, toimiiko se. Aina, kun muistan häpeämäni tilanteen, annan se ajatuksen olla mielessäni, mutta ajattelen jyrkästi, että jo riittää. Mennyt on mennyttä ja häpeäkin on vain omaa reaktiotani. Joku muu ei näkisi noissa tilanteissa mitään hävettävää. Saas nähdä, kuinka äijän käy.

keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Maailmankaikkeuden loppu

Maailmankaikkeus loppuu tiiliseinään. Ainoastaan fiksut eivät kysy, mitä sen takana on. Jos maailmankaikkeus on loppumaton, myös sen kartta olisi kolmiuloitteinen ja loppumaton, vaikka sen mittakaava olisi 1:1 000 000 000 000 000. Tai ehkä ulottuvuuksia tosiaan on yksi vähemmän kuin maailmankaikkeuden pienimpiä perusosasia.

Mutta ehkä maailmankaikkeus ei ole loppumaton, vaikka avaruus olisikin. Loputtomassa tyhjyydessä on siis alue, jossa materia ja muut substanssit ovat. Suuressa alkuräjähdyksessä tyhjyyteen sinkoutui rajallinen - vaikka hyvin suuri - määrä jotakin, mistä tämä nykyinen materia muodostui. Johonkin se kaikki siis loppuu. Vaikka tiiliseinään.

Mitä sitten, kun materia on hajaantunut tyhjyyteen? Voiko erilaisten olioiden välimatkat kasvaa loputtomiin, vai törmäävätkö ne lopulta tiiliseinään? Ja mistä kaikki alkoi oikeasti? Minua on kielletty kysymästä, mitä oli ennen alkuräjähdystä. Fiksu ei esitä kysymystä, johon älykäs ei osaa vastata. Mutta mikä on kaiken alku ja juuri? Onko jossakin jokin causa sui, itsensä alkulähde? Ja miten sellainen voi olla olemassa?

En kysy. Enkä vastaa. Kysyn vain uudelleen, että mistä tietää, että tiedämme kaiken.

torstai 30. marraskuuta 2017

Kapitalistinen realismi, ja muukin.

Luin juuri ilmauksen "kapitalistinen realismi".  Sillä tarkoitetaan siis sosialistisena realismina tunnetun taidesuunnan kapitalistista vastinetta: kulttuurintuotantoa, jonka tarkoitus on lujittaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän asemaa. Sosialistinen realismi on naiivia ja pateettista. Peli on selvä: sen tarkoitus on tyrkyttää eliitin määrittelemää näkemystä vallitsevasta yhteiskunnasta ja sen totuuksista. Kapitalistinen realismi ei ole naiivia. Ei. Se uppoaa meihin kuin häkä humalaisen päähän. Ja toisinaan se saa meidät tuntemaan itsemme fiksuiksi.

Millaisia siis ovat kapitalistisen realismin teokset? Samassa tekstissä mainittiin mainosten olevan kapitalistisen realismin teoksia. Ajatus on kiinnostava. Mainoksia ei tavallisesti pidetä taiteena. Ne eivät ole samalla tavalla arvostamisen kohteena kuin vaikkapa taulut, romaanit ja sävellykset. Ne kuitenkin esittävät jotakin todellista, kuten vaikka lauantaimakkaran, ja jotakin fiktiivistä, kuten sen, että lauantaimakkara aiheuttaa kotoisuuden - vaikka eihän se aina niin tee.

Yhteistä sosialistisella ja kapitalistisella realismilla on ihannointi. Ensimmäinen ihannoi avoimesti. Jälkimmäinen on hiukan mutkikkaampi, eikä ihme, onhan sillä ollut enemmän aikaa kehittyä. Mainokset luovat mielikuvia tuotteista ja synnyttävät tarpeita. Mainonta ihannoi materiaa ja itsekkyyttä. Mainonnan keinoihin kuuluu hämmästyttäminen joskus hyvinkin absurdilla tavalla. Samoin siihen kuuluu vetoaminen tarpeisiimme, kuten ravinnon, suojan tai seksin tarpeeseen. Ruokakaupat mainostavat herkullisten ruoka-annosten kuvin. Asuntoja kaupitellaan kuvin, joissa elementtien väliin on rakennettu onnela. Autoja, stereotypian mukaan, markkinoidaan vähäpukeisin naisvartaloin ja suorituskykytaulukoin.

Synnyttikö sosialistinen realismi tarpeita? Kuvaukset ensimmäistä traktoreista ja reippaista työläisistä kyllä julistivat valtionjohdon kuvitelmaa. Ehkä se synnytti kolhoosin työntekijöissä tarpeen ponnistella entistä kovemmin, että siihenkin kolhoosiin saataisiin traktori. Tai synnyttääkö mikään realismi tarpeita? Onko realismi pikemminkin vain olemassaolevan toteamista? Pitääkö realismiksi kutsutun ilmiön olla tällainen tapahtumista erillinen, viileä arvioitsija?

Ehkä mainokset tosiaan ovat kapitalistista utopiaa täydellisestä maailmasta. Tämä nyt ei ole kummoinenkaan oivallus. Jos tässä nyt jokin ero on, niin kapitalistisessa realismissa teokset ovat individualistisia. Jokainen hankkikoon onnensa itse, vaikka sitten osamaksulla. Sosialistisessa realismissa kyse on kollektivismista: tarvetta pyritään tyydyttämään yhteisin ponnisteluin. Teoksissa kuvataan usein ihmisten joukkoa työssä tai taistelussa. Historia on osoittanut kapitalismin olevan tehokkaampi keino mammonan lisäämiseksi ja sen teostenkin uskon olevan vetoavampia.

Yksi merkittävä ero sosialistiselle ja kapitalistiselle realismille lisää:  mainokset tarjoavat toisinaan oivalluksen iloa. Sosialistinen realismi oli valtion johdon ohjaamaa ja ennalta arvattavaa. Noita turruttavia teoksia näkee ihan piisalti menemättä venäläisiin syrjäkyliin. Mitähän neuvostokansalaiset oikeastaan ajattelivat tuosta säännellystä taiteestaan? Kokivatko he oivalluksen iloa nähdessään maalauksen, jossa naapurikolhoosin ensimmäinen traktori kyntää? Onkohan vain tämä länsimaisen mainonnan tarjoama oivalluksen ilo kuitenkaan sen kummempaa kuin manipulointia. Ihminen, joka oivaltaa jotakin kovin ponnistuksin, tuntee itsensä fiksuksi. Kiitos vain tuote X:n, nyt minäkin tunnen itseni älykkääksi. Melkein voisin Mensaan hakeutua... tai ainakin ostaa X:n.

Tavallaan tämä kapitalistisen realismin nostattama tarve kuitenkin törmää Humen giljotiiniin: siitä, miten asiat ovat, ei tule päätellä, kuinka niiden pitäisi olla. Mainoksella meille luodaan tarve: koska nyt olemme tavallisia, meidän tulisi olla varakkaita ja ostaa Mersu. Maailma tarvitsee esikuvia - siis minuakin... Me vain emme ole köyhiä. Meidän todelliset tarpeet saada mitään entistä enemmän ovat aika mitättömät. Tosin absoluuttinen köyhyys on ehkä palaamassa keskuuteemme. Sosialistisessa realismissa tilanne on hiukan toinen. Kun sosialismia ruvettiin pystyttämään, rutiköyhät saivat lupauksen paremmasta elämästä konkreettisesti. Köyhyys vaihtuisi vaurauteen tai ainakin kohtuulliseen toimeentuloon, kunhan tavoitellaan kommunismia. Köyhyyden perusteella ei edelleenkään voi päätellä vaurauden paremmuutta, mutta vetoan siihen, että melkoinen osa venäläisistä (ja suomalaisista ja puolalaisista jne...) eli absoluuttisessa köyhyydessä. Sairaudet ja nälkäkuolemat olivat se peruste, jonka perusteella Humen giljotiinilta riistetään sen terä tässä yhteydessä.

Olivatko sosialistin johtajat vilpittömiä? Uskoivatko he todella, että sosialismi tuo onnea ja että lopulta siirrytään kommunismiin, jossa kaikille annetaan tarpeen mukaan ja kultakin vaaditaan hänen kykyjensä mukaan? Entä uskovatko kapitalismin johtajat siihen, mitä kapitalismin alemman tason juoksupojat mainoksissa kertovat? Tuoko kapitalismi onnea? Yhdistääkö näiden kahden järjestelmän johtajia pikemminkin tarve ja halu manipuloida kansanjoukkoja omaksi edukseen?

...niin, mihin tämän kaiken pitää johtaa? Mikä meitä motivoi? Hyvä, tosi ja oikea? Oma perse? No, jatkuva taloudellinen kasvu nyt kuitenkin on virallista liturgiaa. Yhdet kritisoivat sitä väittäen (realistisesti), ettei se ole mahdollista. Toiset jankkaavat jatkuvan kasvun välttämättömyyttä, kenties miettimättä, onko se mahdollista ja millä ehdoin. Onko kapitalistisen realismin perimmäinen hyvä loputon "lisää"?

Entä millaista on kapitalistisen realismin taide? Onko sellaista suuntausta olemassakaan, että voimme osoittaa tämän taulun olevan kapitalistista realismia? Tekisi mieleni väittää, että emme. Ylipäätään taide ei ole taipunut kapitalismin vaan individualismin manifestiksi. Ja pidettäköön nämä kaksi -ismiä nyt erillään, vaikka niillä kytköksensäkin on. Ja voimmeko vain tämän individualismin perusteella voisimme ehkä väittää taulun edustavan kapitalistista realismia. Lisäksi nykytaide ei näytä suosivan realismia, paitsi inhorealismia. Se pyrkii vain ilmaisemaan tekijänsä henkilökohtaisia oivalluksia. Ja jos tässä nyt halutaan käyttää taiteilijan vapautta osoittamaan kapitalistista realistisuutta, niin haistatan pitkän paskan. Taiteilija voi olla vapaa, mutta kapitalismi ei ole vapauden manifesti, vaan erilaisten hyödykkeiden orjuuden. Tai turhakkeiden.

Niin, että taidan ostaa vielä yhden sähkökitaran. Ehkä minusta sillä tulee parempi kitaristi.

torstai 16. marraskuuta 2017

Äärimmäistä lannistamista

-Pännii! Saanko kiukutella?
-No et saa!
-Ei sitten.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Soitinkokeilemo

Jotkut puhuvat, että lapsi, nuori tai muutoin vain toisten ihmisten mielivallan alainen valitsee itselleen soittimen. Mieleeni tulevat ne lapset, jotka vanhempien kunnianhimon vuoksi juoksevat piano- tai viulutunneilla, kunnes tulevat siihen ikään, että saavat sanottua vanhemmilleen vastaan. Ehkä vanhemmat luulevat suurenkin tilaisuuden antavansa lapselle, kun pakottavat kitkuttamaan tai kilkuttamaan jotakin soittopeliä alle kouluiästä jonnekin murrosikään asti. Lapsi oppii muutaman kappaleen soittamaan, mutta ei halua koskaan esittää sitä kenellekään. Lopulta vanhemmat antavat periksi. Soittotunnit ovat kalliita siinäkin tapauksessa, että lapsi on saatu muilutettua kunnalliseen musiikkioppilaitokseen.

Soittouran kannalta parhaassa tapauksessa suurieleisen kultturellit vanhemmat eivät tykkänään tärvele jälkipolvensa musiikki-intoa. Ainakin joitakin kiehtoo omaehtoinen bänditoiminta. Soitetaan kavereiden kanssa, mitä haluaa ja miten halutaan. Viis veisataan musiikinteoriasta ja säveltapailusta. Ja mitä niitä pakollisia kiusankappaleita musiikkioppilaitoksessa tyrkytetäänkin, ikään kuin peruskoulu ei jo tarpeeksi vaivaisi lapsia?

Aivan vilpittömästi uskon, että jotkut lapset ja nuoret nauttivat viulun tai pianon soittamisesta. Monet rakastavat jopa klassista laulua, vaikka laulutunnit ovat nöyryyttäviä, kun opettaja ei mitenkään voi tunkea sormiaan syvälle oppilaan suuhun ja sanoa, että pidä sitä kurkkuasi näin. Niinpä opettaja kertoo mystisiä vertauskuvia korkeista ja kapeista O-kirjaimista, ja oppilasparka yrittää sitten tajuta, että mitähän opettaja tarkoittaa. Niin. Jotkut rakastavat laulamistakin ja oppivat hyvässä opetuksessa ja etenkin siitä huolimatta.

Musiikki on lahjakkaiden laji. Niin minunkin äitin opetti, ja ensimmäisen oman soittimen hankinkin vasta muutettuani kotoani. Tätä traumaa olen purkanut ennenkin tässä blogissa, joten ei noista omakohtaisista kokemuksistani sen enempää. Paitsi että minä en ole lahjakas.

Näyttää siltä, että soittimet tekevät pesän joidenkin ihmisten syliin. Tai jos kyse on pianosta tai peräti uruista, niin sitten varmaan soitin sulkee jotkut ihmiset syleilyynsä. Jotkut ihmiset vaipuvat käsiinsä saamansa soittimen ääniin. Ne äänet eivät ole välttämättä mitään sulosointuja, mutta pitkällinen soittimen näpelöinti, puhaltelu, paukuttaminen ja koskettelu johtaa vääjäämättä tietynlaisten kytkösten syntymiseen aivoissa. Jos soittaa tietyllä tavalla, tietää ennakolta, millaisen äänen on muodostava. Tällaisen oppimisen nopeus kyllä riippuu soittajan lahjakkuudesta, mutta keskinkertaisetkin oppivat kyllä. Ja kun tähän rimputtelun ja plinkuttelun tahi vinguttamisen tarpeeseen saadaan yhdistettyä edes jonkinlaiset tavoitteet, esityskelpoista musiikkia syntyy väistämättä.

Olen varma, että lapsi tai nuori ei väkisin tyrkyttämällä valitse mitään soitinta. Yhtä vähän kuin minä valitsen itselleni urheilulajia. Soitin nimittäin valitsee soittajansa. Jokin soitin tuottaa mukavia ääniä, tuntuu hyvältä käsissä ja koko ruumiissa, näyttää kauniilta ja tuoksuu hyvältä. Jonkin soittimen kanssa vain viihtyy. Mutta lähtökohta ei ole se, että ihminen pohtii, että olisiko klarinetti minun soittimeni, vaiko cembalo sittenkin. Asia selviää kokeilemalla. Minä esimerkiksi rakastuin cembaloon ensimmäisellä kerralla, kun moiseen pääsin käsiksi. Valitettavasti en ole sellaiseen sittemmin käsiksi päässytkään. Käytännön syistä cembalo ei valinnut minua. Kitara on säilynyt pääsoittimenani, enkä valita.

Olen visusti sen kannalla, että soitto-oppilaan pitää tavoitteista huolimatta saada rauhassa plinkuttaa, vinguttaa, vonguttaa, paukuttaa ja näpelöidä soitintaan. Jos soittohommat menevät kurssitutkintokappaleiden väkinäiseksi kertaamiseksi kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen, peli on menetetty. Tavoitteita voidaan asettaa vain sen mukaan, mikä soittoniekasta tuntuu miellyttävältä. Perheenjäsenille on tietenkin raskasta kuunnella päämäärätöntä äänitehtailua, mutta sellaista elämä on. Ajanmittaan siihen äänenpitoon tulee kyllä tolkkua. Se toki riippuu soittajasta, että kuinka pian ja minkä vaiheiden jälkeen.

Jossakin pitäisi siis olla soitinkokeilemo. Paikka, jossa voisi altistua eri soittimille ja katsoa, minkä pelin valitsemaksi tulee - vai päätyykö laulajaksi. Sieltä pitäisi myös voida poistua reippain mielin siinä tapauksessa, että hyvälläkään tutustumisella ei tule minkään soittimen valitsemaksi. Kaikista ei tule soittajia. Vika ei ehkä edes ole siinä, mitä sanomme musikaalisuudeksi tai musiikilliseksi lahjakkuudeksi. Jos ei, niin ei. Tosin arvelen, että lahjakas alkaa aika äkkiä löytää iloa soittimista.

Älkää nyt, hitto vieköön, pakottako niitä mukuloita sinne pianotunneille, jos piano ei lapsenne kanssa viihdy. Jossain määrin voi tietenkin tarjotella mahdollisuutta altistua eri soittimille, mutta on ihan hyvä tajuta, että lapsi onkin kenties lahjakas keskimatkojen juoksija tai näppäräjärkinen suupaltti, josta aikanaan tulee rivouksia laukova stand up -koomikko. Mitä tulee viimeksi mainittuun, niin soittaahan Ismo Leikolakin keikoillaan kitaraa. Ei hyvin, mutta riittävästi, että huumori kukkii. Kitaran on varmaan valinnut Ismon. Tosin piano nyt olisi vähän erikoinen stand up -koomikon soitin. Ajatelkaa nyt: sieltä Leikolakin huutelisi, pianon takaa näkymättömistä, kuinka aamulehti työntyy ahtaassa kämpässä opiskelijapojan perseeseen.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lapsille selkään!

Kaikki liha tottelee kuria! Keskustelin tänään koulukiusaamisesta ja rangaistuksista satunnaisen juttukaverin kanssa inter-njetin maailmassa. Hän kertoi kiusanneensa koulumatkalla nuorempaa koulukaveriaan ja kiilanneen tämän fillarilla ojaan. Sittemmin ojaan kiilattu ja kiusattu poika ilmestyi isineen tämän kiusaajan kotiin. Seuraamus oli selkeä: kiusaaja, jo kuudesluokkalainen, sai selkäänsä kiusatun nähden. Siis oikein perinteiseen malliin housut kakaralta alas ja vyöremmiä pitkin pieksämäkeä. Juttukaveri kuulemma lopetti kuulemma kiusaamisen siihen paikkaan.

Tokaisin siihen, että aikanaan sain kotiarestia rangaistukseksi jostakin edesottamuksestani. Ei se minuun pätenyt. Teininä minulla ei ollut enää mitään seuraamuksia teinimäisistä toilailuista, kuten koulusta lintsaamisesta tai alkoholinkäytöstä. 

Uutiset koulumaailmasta ovat ristiriitaisia. Opettajat kertovat työrauhan katoamisesta ja hankalista vanhemmista. Sitten 1970-luvun alun kouluja on uudistettu tavalla tai toisella oikeastaan muutaman vuoden välein. Kasvatustieteilijöiden viisaat opit eivät ole auttaneet. Opettajan auktoriteetti on kadonnut. Jossaki Pisa-kokeessa kyllä pärjätään, mutta koulussa ei joidenkin kommenttien mukaan enää opita elämän inhottavia perustaitoja: läsnäoloa määräaikaan, tehtävien tekemistä, ohjeiden ja määräysten vastaanottamista ja noudattamista ja sen sellaista... mistä nyt myöhemmin elämässä on enemmän hyötyä kuin Pähkinäsaaren rauhasta. Sanalla sanoen näyttää siltä, että Pisa-vertailujen mukaan didaktiikka on kehittynyt, mutta pedagogia mennyt perseelleen.

Entäpä, jos perhana vieköön, antaisimme opettajille uudelleen oikeuden kurittaa ruumiillisesti? Viivottimella näpeille vain, jos ei anna vierustoverille työrauhaa! Ja karttakepillä pitkin pieksämäkeä, jos kielloista huolimatta heittelee kiviä ja satuttaa koulukaveriaan! Aina joskus olen kuullut suoraan nuorilta itseltään, että eivät aikuiset mitään heille voi. No ei voi, ei! Asioita pitäisi selvittää puhumalla, mutta keskimääräinen Aino Yläkoululainen ei ehkä sillä tokene. Hän voi hyvin ymmärtää pinnallisella tasolla, että Veeti Vierustoveria ei saa kiusata edes sanallisesti. Siis tarkoitan, että hän tietää sen olevan väärin. Mutta puhe ei vain auta. Ehkäpä hänellä ei yksinkertaisesti ole valmiuksia muuttaa käytöstään pelkän puheen perusteella. Kognition tasolla on kyllä tieto, että kiusata ei saa, mutta emotionaalinen ja moraalinen kypsymättömyys estävät tiedon muuttumisen oikeaksi toiminnaksi. Vaan annas olla, jos Aino tietää, että pälkähästä ei pääse puhumalla. Perseeseen sattuu, jos ei suunsoitto lopu. Ehkä sitten alkaa suu pysyä supussa.

Kurittamisen kieltämisessä on menty hölmöyksiin. Julkisuudessa esitetyt kampanjat esittävät kurittamisen silmittömänä lapseen kohdistuvana väkivaltana ja aikuisen arvaamattomana mielivaltana. Sitäkin ruumiillinen kurittaminen on joskus ollut, valitettavasti. Kasvatus kuitenkin on paitsi hyvästä ja oikeasta käytöksestä kiittämistä ja palkitsemista, myös seuraamusten antamista vääristä teoista. Siltä ei voi välttyä. Lapselle joutuu tuottamaan pettymyksiä ja pahaa mieltä toisinaan. Jos lapsi kuitenkin oppii, että kolttosista ja hölmöilystä selviytyy jaarittelemalla opettajan, vanhempien ja kuraattorin (onko koulussa sellaisai enää?) kanssa, niin eipä ole seuraamukset menneet perille. Minusta pelko on nuhteen alku: jos nätti puhe ei päde, peräst' roikaa! Kun jo lapsena oppii, että on olemassa sellainenkin auktoriteetti, joka todella pakottaa kuriin ja nuhteeseen, saattaa käytös muuttua.

Kurittamisen olisi siis sallittua aiheuttaa kipua, mutta ei vammoja. Ja ihon punoittamista ei lasketa vammoiksi, eikä edes vähäisiä mustelmia. Haavat, ruhjeet, suuret mustelmat ja turvonneet nivelet toki ovat suoranaisen väkivallan merkkejä. Ihon punoitus ja pakaroiden pistely häipyvät hetkessä. Aikuisilla on kuitenkin edelleen mahdollisuus alistaa lapsiaan jotenkin psyykkisesti. Hyljeksintä, väheksyntä ja välinpitämättömyys aiheuttavat taatusti enemmän vahinkoa kuin harkitusti annettu perinteinen selkäsauna.

Vielä pitää miettiä, että onko ruumiillinen kurittaminen väkivaltaisen mallin antamista lapsille. Minusta ei. Tai lapset ja nuoret näyttävät oppivan väkivaltaa ihan ilman kurittamistakin. Syystä tai toisesta jotkut käyttäytyvät väkivaltaisesti. Joskus olen kuullut sellaisenkin näkemyksen, että tällaiset lapset ja nuoret eivät tiedä, mitä aiheuttavat: väkivallan aiheuttama kipu on heille vierasta. Näin peukalotuntumalta en pidä tällaista kantaa yksinomaan pätevänä, mutta ehkä siinäkin on jotakin realistista: kun ei ole kokemusta, ei ole myöskään empatiaa. Ja jos mennään äärimmäisyyksiin, niin on olemassa nuoria, joihin ei edes maltillinen kuritus päde. Mutta he nyt ovat poikkeustapauksia.

Kun täällä pällistelen maailman menoa, en voi kuin todeta, että kurituksen kieltäminen ei ole tuonut väkivallatonta maailmaa.