torstai 16. marraskuuta 2017

Äärimmäistä lannistamista

-Pännii! Saanko kiukutella?
-No et saa!
-Ei sitten.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Soitinkokeilemo

Jotkut puhuvat, että lapsi, nuori tai muutoin vain toisten ihmisten mielivallan alainen valitsee itselleen soittimen. Mieleeni tulevat ne lapset, jotka vanhempien kunnianhimon vuoksi juoksevat piano- tai viulutunneilla, kunnes tulevat siihen ikään, että saavat sanottua vanhemmilleen vastaan. Ehkä vanhemmat luulevat suurenkin tilaisuuden antavansa lapselle, kun pakottavat kitkuttamaan tai kilkuttamaan jotakin soittopeliä alle kouluiästä jonnekin murrosikään asti. Lapsi oppii muutaman kappaleen soittamaan, mutta ei halua koskaan esittää sitä kenellekään. Lopulta vanhemmat antavat periksi. Soittotunnit ovat kalliita siinäkin tapauksessa, että lapsi on saatu muilutettua kunnalliseen musiikkioppilaitokseen.

Soittouran kannalta parhaassa tapauksessa suurieleisen kultturellit vanhemmat eivät tykkänään tärvele jälkipolvensa musiikki-intoa. Ainakin joitakin kiehtoo omaehtoinen bänditoiminta. Soitetaan kavereiden kanssa, mitä haluaa ja miten halutaan. Viis veisataan musiikinteoriasta ja säveltapailusta. Ja mitä niitä pakollisia kiusankappaleita musiikkioppilaitoksessa tyrkytetäänkin, ikään kuin peruskoulu ei jo tarpeeksi vaivaisi lapsia?

Aivan vilpittömästi uskon, että jotkut lapset ja nuoret nauttivat viulun tai pianon soittamisesta. Monet rakastavat jopa klassista laulua, vaikka laulutunnit ovat nöyryyttäviä, kun opettaja ei mitenkään voi tunkea sormiaan syvälle oppilaan suuhun ja sanoa, että pidä sitä kurkkuasi näin. Niinpä opettaja kertoo mystisiä vertauskuvia korkeista ja kapeista O-kirjaimista, ja oppilasparka yrittää sitten tajuta, että mitähän opettaja tarkoittaa. Niin. Jotkut rakastavat laulamistakin ja oppivat hyvässä opetuksessa ja etenkin siitä huolimatta.

Musiikki on lahjakkaiden laji. Niin minunkin äitin opetti, ja ensimmäisen oman soittimen hankinkin vasta muutettuani kotoani. Tätä traumaa olen purkanut ennenkin tässä blogissa, joten ei noista omakohtaisista kokemuksistani sen enempää. Paitsi että minä en ole lahjakas.

Näyttää siltä, että soittimet tekevät pesän joidenkin ihmisten syliin. Tai jos kyse on pianosta tai peräti uruista, niin sitten varmaan soitin sulkee jotkut ihmiset syleilyynsä. Jotkut ihmiset vaipuvat käsiinsä saamansa soittimen ääniin. Ne äänet eivät ole välttämättä mitään sulosointuja, mutta pitkällinen soittimen näpelöinti, puhaltelu, paukuttaminen ja koskettelu johtaa vääjäämättä tietynlaisten kytkösten syntymiseen aivoissa. Jos soittaa tietyllä tavalla, tietää ennakolta, millaisen äänen on muodostava. Tällaisen oppimisen nopeus kyllä riippuu soittajan lahjakkuudesta, mutta keskinkertaisetkin oppivat kyllä. Ja kun tähän rimputtelun ja plinkuttelun tahi vinguttamisen tarpeeseen saadaan yhdistettyä edes jonkinlaiset tavoitteet, esityskelpoista musiikkia syntyy väistämättä.

Olen varma, että lapsi tai nuori ei väkisin tyrkyttämällä valitse mitään soitinta. Yhtä vähän kuin minä valitsen itselleni urheilulajia. Soitin nimittäin valitsee soittajansa. Jokin soitin tuottaa mukavia ääniä, tuntuu hyvältä käsissä ja koko ruumiissa, näyttää kauniilta ja tuoksuu hyvältä. Jonkin soittimen kanssa vain viihtyy. Mutta lähtökohta ei ole se, että ihminen pohtii, että olisiko klarinetti minun soittimeni, vaiko cembalo sittenkin. Asia selviää kokeilemalla. Minä esimerkiksi rakastuin cembaloon ensimmäisellä kerralla, kun moiseen pääsin käsiksi. Valitettavasti en ole sellaiseen sittemmin käsiksi päässytkään. Käytännön syistä cembalo ei valinnut minua. Kitara on säilynyt pääsoittimenani, enkä valita.

Olen visusti sen kannalla, että soitto-oppilaan pitää tavoitteista huolimatta saada rauhassa plinkuttaa, vinguttaa, vonguttaa, paukuttaa ja näpelöidä soitintaan. Jos soittohommat menevät kurssitutkintokappaleiden väkinäiseksi kertaamiseksi kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen, peli on menetetty. Tavoitteita voidaan asettaa vain sen mukaan, mikä soittoniekasta tuntuu miellyttävältä. Perheenjäsenille on tietenkin raskasta kuunnella päämäärätöntä äänitehtailua, mutta sellaista elämä on. Ajanmittaan siihen äänenpitoon tulee kyllä tolkkua. Se toki riippuu soittajasta, että kuinka pian ja minkä vaiheiden jälkeen.

Jossakin pitäisi siis olla soitinkokeilemo. Paikka, jossa voisi altistua eri soittimille ja katsoa, minkä pelin valitsemaksi tulee - vai päätyykö laulajaksi. Sieltä pitäisi myös voida poistua reippain mielin siinä tapauksessa, että hyvälläkään tutustumisella ei tule minkään soittimen valitsemaksi. Kaikista ei tule soittajia. Vika ei ehkä edes ole siinä, mitä sanomme musikaalisuudeksi tai musiikilliseksi lahjakkuudeksi. Jos ei, niin ei. Tosin arvelen, että lahjakas alkaa aika äkkiä löytää iloa soittimista.

Älkää nyt, hitto vieköön, pakottako niitä mukuloita sinne pianotunneille, jos piano ei lapsenne kanssa viihdy. Jossain määrin voi tietenkin tarjotella mahdollisuutta altistua eri soittimille, mutta on ihan hyvä tajuta, että lapsi onkin kenties lahjakas keskimatkojen juoksija tai näppäräjärkinen suupaltti, josta aikanaan tulee rivouksia laukova stand up -koomikko. Mitä tulee viimeksi mainittuun, niin soittaahan Ismo Leikolakin keikoillaan kitaraa. Ei hyvin, mutta riittävästi, että huumori kukkii. Kitaran on varmaan valinnut Ismon. Tosin piano nyt olisi vähän erikoinen stand up -koomikon soitin. Ajatelkaa nyt: sieltä Leikolakin huutelisi, pianon takaa näkymättömistä, kuinka aamulehti työntyy ahtaassa kämpässä opiskelijapojan perseeseen.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Lapsille selkään!

Kaikki liha tottelee kuria! Keskustelin tänään koulukiusaamisesta ja rangaistuksista satunnaisen juttukaverin kanssa inter-njetin maailmassa. Hän kertoi kiusanneensa koulumatkalla nuorempaa koulukaveriaan ja kiilanneen tämän fillarilla ojaan. Sittemmin ojaan kiilattu ja kiusattu poika ilmestyi isineen tämän kiusaajan kotiin. Seuraamus oli selkeä: kiusaaja, jo kuudesluokkalainen, sai selkäänsä kiusatun nähden. Siis oikein perinteiseen malliin housut kakaralta alas ja vyöremmiä pitkin pieksämäkeä. Juttukaveri kuulemma lopetti kuulemma kiusaamisen siihen paikkaan.

Tokaisin siihen, että aikanaan sain kotiarestia rangaistukseksi jostakin edesottamuksestani. Ei se minuun pätenyt. Teininä minulla ei ollut enää mitään seuraamuksia teinimäisistä toilailuista, kuten koulusta lintsaamisesta tai alkoholinkäytöstä. 

Uutiset koulumaailmasta ovat ristiriitaisia. Opettajat kertovat työrauhan katoamisesta ja hankalista vanhemmista. Sitten 1970-luvun alun kouluja on uudistettu tavalla tai toisella oikeastaan muutaman vuoden välein. Kasvatustieteilijöiden viisaat opit eivät ole auttaneet. Opettajan auktoriteetti on kadonnut. Jossaki Pisa-kokeessa kyllä pärjätään, mutta koulussa ei joidenkin kommenttien mukaan enää opita elämän inhottavia perustaitoja: läsnäoloa määräaikaan, tehtävien tekemistä, ohjeiden ja määräysten vastaanottamista ja noudattamista ja sen sellaista... mistä nyt myöhemmin elämässä on enemmän hyötyä kuin Pähkinäsaaren rauhasta. Sanalla sanoen näyttää siltä, että Pisa-vertailujen mukaan didaktiikka on kehittynyt, mutta pedagogia mennyt perseelleen.

Entäpä, jos perhana vieköön, antaisimme opettajille uudelleen oikeuden kurittaa ruumiillisesti? Viivottimella näpeille vain, jos ei anna vierustoverille työrauhaa! Ja karttakepillä pitkin pieksämäkeä, jos kielloista huolimatta heittelee kiviä ja satuttaa koulukaveriaan! Aina joskus olen kuullut suoraan nuorilta itseltään, että eivät aikuiset mitään heille voi. No ei voi, ei! Asioita pitäisi selvittää puhumalla, mutta keskimääräinen Aino Yläkoululainen ei ehkä sillä tokene. Hän voi hyvin ymmärtää pinnallisella tasolla, että Veeti Vierustoveria ei saa kiusata edes sanallisesti. Siis tarkoitan, että hän tietää sen olevan väärin. Mutta puhe ei vain auta. Ehkäpä hänellä ei yksinkertaisesti ole valmiuksia muuttaa käytöstään pelkän puheen perusteella. Kognition tasolla on kyllä tieto, että kiusata ei saa, mutta emotionaalinen ja moraalinen kypsymättömyys estävät tiedon muuttumisen oikeaksi toiminnaksi. Vaan annas olla, jos Aino tietää, että pälkähästä ei pääse puhumalla. Perseeseen sattuu, jos ei suunsoitto lopu. Ehkä sitten alkaa suu pysyä supussa.

Kurittamisen kieltämisessä on menty hölmöyksiin. Julkisuudessa esitetyt kampanjat esittävät kurittamisen silmittömänä lapseen kohdistuvana väkivaltana ja aikuisen arvaamattomana mielivaltana. Sitäkin ruumiillinen kurittaminen on joskus ollut, valitettavasti. Kasvatus kuitenkin on paitsi hyvästä ja oikeasta käytöksestä kiittämistä ja palkitsemista, myös seuraamusten antamista vääristä teoista. Siltä ei voi välttyä. Lapselle joutuu tuottamaan pettymyksiä ja pahaa mieltä toisinaan. Jos lapsi kuitenkin oppii, että kolttosista ja hölmöilystä selviytyy jaarittelemalla opettajan, vanhempien ja kuraattorin (onko koulussa sellaisai enää?) kanssa, niin eipä ole seuraamukset menneet perille. Minusta pelko on nuhteen alku: jos nätti puhe ei päde, peräst' roikaa! Kun jo lapsena oppii, että on olemassa sellainenkin auktoriteetti, joka todella pakottaa kuriin ja nuhteeseen, saattaa käytös muuttua.

Kurittamisen olisi siis sallittua aiheuttaa kipua, mutta ei vammoja. Ja ihon punoittamista ei lasketa vammoiksi, eikä edes vähäisiä mustelmia. Haavat, ruhjeet, suuret mustelmat ja turvonneet nivelet toki ovat suoranaisen väkivallan merkkejä. Ihon punoitus ja pakaroiden pistely häipyvät hetkessä. Aikuisilla on kuitenkin edelleen mahdollisuus alistaa lapsiaan jotenkin psyykkisesti. Hyljeksintä, väheksyntä ja välinpitämättömyys aiheuttavat taatusti enemmän vahinkoa kuin harkitusti annettu perinteinen selkäsauna.

Vielä pitää miettiä, että onko ruumiillinen kurittaminen väkivaltaisen mallin antamista lapsille. Minusta ei. Tai lapset ja nuoret näyttävät oppivan väkivaltaa ihan ilman kurittamistakin. Syystä tai toisesta jotkut käyttäytyvät väkivaltaisesti. Joskus olen kuullut sellaisenkin näkemyksen, että tällaiset lapset ja nuoret eivät tiedä, mitä aiheuttavat: väkivallan aiheuttama kipu on heille vierasta. Näin peukalotuntumalta en pidä tällaista kantaa yksinomaan pätevänä, mutta ehkä siinäkin on jotakin realistista: kun ei ole kokemusta, ei ole myöskään empatiaa. Ja jos mennään äärimmäisyyksiin, niin on olemassa nuoria, joihin ei edes maltillinen kuritus päde. Mutta he nyt ovat poikkeustapauksia.

Kun täällä pällistelen maailman menoa, en voi kuin todeta, että kurituksen kieltäminen ei ole tuonut väkivallatonta maailmaa.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Tupakoinnin puolesta!

Tupakointia vastustetaan ankarasti, enkä minäkään polta - vaikka mieli tekisi! Ei, en joudu edes kilvoittelemaan ollakseni polttamatta. Yritin teininä opetella sitä tapaa, mutta en tullut riippuvaiseksi niistä muutamasta askista, jotka ostin ja poltin. Se sitten jäi. Sen sijaan olen pohtinut, että minkä edellä tämä nykyinen, ankara tupakanvastustus käy. Tupakoitsijoita moralisoidaan joka käänteessä, ja jopa tupakka-askeissa on pelotteluksi tarkoitettuja iskulauseita. Kaltaisilleni jästipäille, jotka sattuvat polttamaan, ne varmasti toimivat houkuttimena.

Tupakkaa vastustetaan, koska se aiheuttaa terveyshaittoja. Lisäksi sitä vastustetaan sen takia, että savu häiritsee tupakoimattomia. Haju on kamala. Vaikka minusta kyllä tupakan vieno tuoksahdus on jotenkin leppoisa. Talvipakkasessa muutaman metrin päästä kantava piipunsavu on suorastaan ihana. Mennään takaisin asiaan: tupakoinnin kieltäminen näyttää olevan joillekin hyvin tärkeää ja perusteina - ja kenties verukkeina - käytetään mainitsemiani seikkoja. Minusta ainoa perusteltu syy tupakoinnin lopettamiseen on oma halu, jonka motiivina toki voivat olla täsmälleen samat seikat. Mutta se on väärä motiivi lopettaa, että jotkut vaativat sitä.

On nimittäin niin, että jotkut elävät kieltäymyksestä. Esimerkiksi anoreksiapotilaat saavat hallinnan tunnetta siitä, että kieltäytyvät syömästä. Ylipäätään joillekin elämän pääsisältö näyttää olevan terveellisyys. Terveellisyydessähän ei ole sinällään mitään vikaa, joten terveellistä ruokavaliota vastaan on vaikea pullikoida. Sen sijaan on syytä olla kriittinen tupakka- ja ruokamoralistien tapaan saada hallinnan tunnetta kieltämältä itseltä - ja muilta - nautintoja.

Mitä kielletään sen jälkeen, kun tupakka on saatu totaaliseen pannaan? Näkisin, että seuraavana listalla on sokeri. Sekin aiheuttaa terveusriskejä ja riippuvuutta, joten siitä kieltäytyminen ja sen kieltäminen tarjoavat mahdollisuuksia nauttia hallinnasta. Ja sitten on vuorossa alkoholi, sen jälkeen moottoripyörät, sitten viihde-elektroniikka, sen jälkeen veneily ja lopulta kieltäymyskontrollin kohteeksi kelpaa vaikka sauna. Ja saunamakkara nyt ainakin: siinä on eläinrasvaa.

Kaikkien pitäisi siis nauttia siitä, että käyttävät koko elämänsä mielitekoja vastaan taistelemiseen. Kohtuus on siis kielletty asia. Kohtuullinen alkoholinkäyttö pitää kieltää, koska se kuitenkin on alkoholinkäyttöä. Samoin kohtuullinen tupakointi, kohtuullinen... mikä tahansa nautinto.

Teinköhän olkinuken? Ehkä, mutta olen keskustellut tällaisten nautintonihilistien kanssa. Kamalia ihmisiä he ovat tarkkaan laskettuine suupaloineen ja minuutilleen aikataulutettuina arkipäivineen. Hallinnantarpeessaan he vaativat jopa rentoutumiselta minuutintarkkuutta ja kustannustehokkuutta.

Useimmat ihmiset kai kaipaavat nautintoja. Miksi tästä ei puhuta. Eikö olisi paljon parempi puhua kohtuullisesta nautinnosta kuin kohtuuttomasta kieltämisestä? Montako todella arvokasta elinpäivää saamme lisää liian ankaralla (itse)kurilla? En tiedä. Taidan hakea oluen, vaikka lääkärin määräyksestä minun on syytä tyytyä hyvin vähään alkoholiin.

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Tarina

Kävelen. Sataa. Kastuu. Palelee. Hämärtyy.

Siintää. Loistaa. Lähenee. Lämmittää.

Suren. Ahdistaa. Laulan. Helpottaa.

Pulputtaa. Höyryää. Lorisee. Kilahtaa. Kulahtaa.

lauantai 11. maaliskuuta 2017

Jos nyt kuolisin...

Jos tietäisin kuolevani hyvin pian ja tarkastelisin elämää ja maailmaa jotenkin ulkopuolisena, tulisin surulliseksi. Minua harmittaisi, että olen joutunut elämään elämäni ahneuden ja vallanhimon maailmassa. Kuinka paljon pahaa aiheutetaankaan sillä, että puetaan vallanhimo esimerkiksi isänmaallisuuteen ja ahneus vaikkapa yrittäjähenkisyyteen? En tiedä, mutta paljon.

Ja paljonko pahaa ihan tavalliset ihmiset aiheuttavat väheksymällä toisiaan? Avuntarvitsijoita syyllistetään, olipa kyse työttömyydestä tai päihderiippuvuudsta. Yleensä kai uskotaan, että riippuvuudet ovat oma valinta. Minä olen tästä eri mieltä. Uskon ihmisiin tutustuttuani, että jotkut ovat erittäin alttiita tarttumaan päihteisiin, eikä heillä todellisuudessa ole mitään valinnanvapautta. Samoin olisin - ja olen - surullinen työttömien puolesta. Monien hyvät taidot ja ominaisuudet menevät hukkaan, koska institutionalisoitunut ahneus ei salli yhteiskunnan joustavan niin, että kaikki pääsisivät töihin. Tämähän voisi tarkoittaa, että hyväosaisten tulisi tinkiä palkoistaan. Nyt menossa on pudotuspeli, jossa vailla omaan syyttään hävinneet ensin tuomitaan ja sitten jätetään lopulta oman onnensa nojaan.

Ja edelleen halveksunnasta: kuinka ulkonäkökeskeisiä me olemmekaan, ja typeriä? Alle 175-senttiset miespuoliset eivät kuulemmam ole miehiä, vaan heitä saa haukkua sanalla "manlet". Rumat naiset taas saa haukkua ihan tuosta vain, ilman mitään perustetta. Ylipainoiset ovat menestyjien mukaan silkka yhteiskunnan painolasti. Ja mitä vielä sanoisin? Tällaisia näkemyksiä on keskustelupalstat tulvillaan. Onko kyse siitä, että kun voi mäiköttää typeristä näkemyksistään anonyymisti, mitään estoja ei ole. Siitä vain, luovutaan kaikesta siitä hyvästä, mikä erottaa ihmiset eläimistä. (Juu, minä uskon, että ihminen on ylempi eläin, koska hänellä on kyky arvioida omaa käytöstään.) Eivätkö nämä kasvottomat alistajat tajua, kuinka he lopulta halventavat itseään?

Jos kuolisin pian, kysyisin, että mikä tarkoitus omalla elämälläni oli. Aika ajoin saan kuulla olevani jotenkin fiksu, mutta siihen se sitten jääkin. Onko kyse siitä, että en suostu käyttämään lahjojani heikompien sortamiseen? Tai siitä, etten halua osallistua menestyskilpailuun, koska näen, kaikkineen se tulee johtamaan pahoinvoinnin lisääntymiseen?

Jos tietäisin pian, olisin surullinen siitä, että elämäni on ollut turhaa ja hyvät ominaisuuteni ovat olleet turhia. Minua surettaisi myös jälkeeni jäävien puolesta, koska yhä useampi joutuu kokemaan turhautumisen ja väheksynnän. Jos tietäisin kuolevani pian, en voisi väittää, ettenkö iloitsisi siitä, että pääsen pois maailmasta, jossa harvojen menestys on tärkeämpää kuin useimpien hyvinvointi, jossa koiria arvostetaan enemmän kuin ihmisiä, ja jossa lopulta tavalla tai toisella tukehdutaan lyhytnäköisyyden etujentavoittelun aiheuttamiin ongelmiin.

Hyvästi!

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Jokohan loppui?

Eilen sain tarpeeksen chatista. Käyttäydyin siellä huonosti ja niin käyttäytyvät muutkin. Riitaa, suunsoittoa ja alistamista päivästä toiseen. Lopulta pahoitin sellaisen keskustelijan mielen, josta erityisesti olen pitänyt.

Koko hiton internet valvomattomine keskusteluineen tuntuu oikeastaan ahdistavalta. Niin että turha kuvitella, että tämän blogin kommenteissa saa julkaista mitä tahansa soopaa ilman että poistan sen. Mutta niin. Kun kasvot eivät näy, ihmiset alentavat itsensä kakaroiksi. Solvataan, pilkataan, esitetään harkitsemattomia kärjistyksiä ja muutoinkin ruokitaan epäsopua, katkeruutta ja suoranaista vihaa. Onko niin, että internet keskusteluineen on jälleen yksi hieno keksintö, jota ihmiset osaavat käyttää tehokkaasti ja tuhoisasti?

En ole vannonut, etten ikinä palaa chattiin. Ties vaikka huomenna palaisin. En vain eilen enää halunnut olla siinä maailmassa, enkä ole tänäänkään halunnut. Nyt tuntuu, että ne tuhannet tunnit, jotka olen pitänyt keskustelusivua auki ja välillä tuijotellut muita, joutavia sivuja, ovat hukkaan mennyttä elämää. Tai ainakaan vuosiin en ole enää löytänyt sieltä ketään samanhenkistä, saati sitten ystävää, kuten joskus aikanaan.

Chatilta säästyneellä ajalla olen lukenut päivän aikana yhden yli 200-sivuisen romaanin. Siinä on kiehtova henkilö, päähenkilön Pieneksi kutsuttu pikkusisko, jonkinlainen huippuälykäs autistikko, joka haluaa olla omissa maailmoissaan. Jotakin samaa on minussa ja halussa olla omissa maailmoissani. Tosin en viihdy yhden puuhan äärellä kovin pitkään, mutta tärkeintä on, ettei minua pakoteta. Vapaaehtoisesti voin ehkä vielä joskus tehdä jotakin, mitä muut sanovat velvollisuudeksi. Tämä tosin ei liity chattiin enää mitenkään. Onneksi minulla on lupa ja oikeus kirjoittaa huonoja, epäjohdonmukaisia aasinsiltoja.