lauantai 29. elokuuta 2009

Löysin paikkani

Erehdyin lukemaan Taru Väyrysen kirjoja tuossa 1990-luvun paikkeilla. Niitä on itse asiassa paljon, mutta tarkoitan erityisesti paria hänen nuortenkirjaansa. Löysin niistä nimittäin paikkani, vaikka ne ovat inhorealistisia kertomuksia, ja paikka oli karmea.

Koulumenestyksestäni ja poroporvarillisesta harrastuksestani huolimatta olin yhden sortin ongelmanuori. Koulu ei maittanut, tai täsmällisemmin: koulussa oleminen ei maittanut. Opinnoissani olen menestynyt aina. Välit äitini kanssa olivat aika ajoin erittäin tukalat, ja koska asuin äitini kanssa kaksin, kummallakaan ei ollut perheen sisällä oikein henkireikää. Enkä tarkoita sitä, että nyt jälkeenkään ajattelisin, että perheessä olisi pitänyt olla despoottinen isä, joka olisi uhkaillut ties millä, jos lintsaan koulusta. Pikemminkin ajattelen, että äitilläni olisi ollut helpompaa toisen aikuisen ihmisen kanssa, ja ehkä minäkin olisin hiukan suuremmasta perheestä hyötynyt. Olihan minulla kyllä isoveli, on yhä, mutta hän muutti kotoa kun olin murrosiässä. Ja kyllähän minulla oli ja on yhä hyvät välit isääni ja nuorempiin sisarpuoliini, ja isäni nykyiseen puolisoon. Mutta he nyt asuivat silloin 150 kilsan päässä, joten he eivät olleet osa arkeani.

Taru Väyrysen parissa nuortenromaanissa, Pilven varjossa ja Kissan kuolemassa liikutaan koulukodin maailmassa. Tai miksi noita kasvatus- ja huoltolaitoksia milloinkin kutsutaan. Nykyään niiden nimet ovat jotakin sen kaltaisia kiertoilmauksia kuin perhekuntoutuskeskus tms. Nimi tietenkin viittaa siihen, että perheen tilanne nähdään laajempana kuin pelkästään nuoren ongelmana. Erityisesti kyse kuitenkin on nuorten sosiaalisista ongelmista ja häiriökäyttäytymisestä: päihteistä, koulupinnauksesta ja rikostelusta. Pahisten ja heidän perheittensä tilanteeseen puuttumisesta.

Minun paikkani ei tosiaan olisi ollut moisessa laitoksessa, mutta ei se nyt niin kovin kauaukainenkaan ajatus ole. Nuo kaksi kirjaa mielessäni hakeuduin siviilipalvelukseen erääseen kasvatuslaitokseen. Se talo oli sikäli rankka paikka, että sinne tavallisesti sijoitettiin niitä nuoria, jotka eivät pärjäilleet tavanomaisissa lasten- tai nuorisokodeissa. Mainittakoon kuitenkin, että kyseessä ei ollut Muhoksen mainehikas laitos. Palvelusaika oli karmean raskas. Väkivalta oli päivittäistä muodossa, toisessa tai molemmissa. Olin kovin nuori, vain muutamaa vuotta vanhempi kuin vanhimmat talon asukeista, joten minulla ei ikänikään vuoksi ollut erityistä auktoriteettia. Enkä muutenkaan ole olemukseltani mikään pomo.

Päivittäinen toimenkuva ohjaajana moisen laitoksen osastolla on verrattain äkkiä sanottu: taistella aikuisuudestaan. Sitä nuoret yrittävät jatkuvasti kyseenalaistaa. Tai jos haluaa sanoa vielä suoremmin: taistella vallasta. Nuorten keinoja olivat nimittely, lyöminen, karkaaminen, rikosteleminen, esineiden särkeminen, päihteidenkäyttö, keskinäinen tappelus ja riidelmä, vanhempiensa pahoinpiteleminen, vanhemmilta selkään saaminen ja niin edelleen. Aikuisuuden keinot olivat karkeasti sanoen kolmen laiset: tarkkailla, rangaista ja ylläri: myös palkita. Tarkkailu ja rankaiseminen ovat, kuten aikamme filosofiaan edes jotenkin tutustuneet tietävät, olleet Michel Foucaultin mielenkiinnon kohteena. Siitä en tiedä, puhuuko hän palkitsemisesta.

Tarkkaileminen on etupäässä keskustelua nuorten kanssa. Päällisin puolin paskanjauhantaa peleistä, urheilusta, linnuista tai mistä tahansa, mistä nuori suostui juttelemaan. Juttelulla oli hiljaisia tarkoitusperiä, jotka sekä ohjaajat että nuoret tiesivät: selvittää vallitsevia mielentiloja, saada vihjeitä siitä, mitä kenties oli tapahtumassa. Jos nimimerkki Niksu palasi eilen poliisikyydillä karkureissulta, hatkasta, niin aiheuttiko se yleistä levottomuutta vai jatkuiko laitoksen arki tavallista seesteisempänä. Levottomuus tarkoitti, että laitokseen tuli pojan mukana rahaa, tupakkaa, alkoholia, hasista tai ainakin tieto siitä, mihin näitä on kätketty. Lisäksi tarkkailuun kuului esimerkiksi erilaisten rajojen ylläpitoa. Esimerkkinä tällaisesta esimerkiksi määräykset siitä, mihin aikaan kunkin tuli olla omalla osastollaan ja milloin huoneissaan.

Tarkkailuosio äärimmillään oli avointa tappelua. Mieleeni jäi taistelu eräästä ovesta. Muuan nuori olisi halunnut vielä alakerran osastolle. Pidin ovenkahvasta kiinni, ja nuori yritti potkimalla, lyömällä ja kättäni riuhtomalla saada minut irti ovesta. Keskustelu ärräpääsävytteistä. Lopulta ovenkahva katkesi ja jäi käteeni. Aloin nauraa, mikä lieni kohtalainen rangaistus sille pojalle. Hän nimittäin tunsi itsensä noloksi kahdesta syystä: hän oli hävinnyt taistelun minulle, joka en ollut erityisemmän tappelijan maineessa talossa. Ja lisäksi siitä ovesta ei sitten kuljettu muutoinkaan hetkeen. En pitänyt isompaa kiirettä hajonneen kahvan saattamiseksi talonmiehen tietoon. Ja koska poikaa silmin nähden pänni, ajattelin häneen saaneen jo rangaistuksensa. Mitä nyt kahvan hinta miinustettiin hänen taskurahoistaan. Kohtalainen summa laitosnuorelle, muuten.

Tarkkailuosioon kuului myös nuorten keskinäisten puheiden seuraaminen mahdollisuuksien mukaan - siis avointa urkkimista välttäen. Samoin nuoret saattoivat lipsauttaa jossakin kahinatilanteessa ihan merkittäviä asioita suustaan. Eräs 14-vuotias tyttö esimerkiksi sanoi suuttuttuaan ettei antaisi minulle, vaikka mitä maksaisin. Heräsi kysymys: onko hän antanut tai joutunut antamaan jollekulle korvauksesta, ja jos eli kun, niin laitoksessa, kotonaan, kaupungilla vai missä. On äärettömän helppo nähdä tällainen nuori uhrina, mutta toisaalta, hän oli jatkuvassa rahantarpeessa. Ja niitähän löytyy, jotka eivät ole liiand tarkkoja maksuseksikauppiaan iän ja aseman suhteen.

Eräänä iltana istuimme nauttimassa henkilökunnan asuntolassa vapaailtaa. Meitä oli pari sivaria ja yksi laitoksen vakinainen työntekijä. Osastojen pihalta kuului kuorma-auton käynnistyminen, joten hyökkäsimme ikkunaan. Ja katso: paloauto se siellä rullasi pitkin pihatietä. Muuan nuori nainen oli päättänyt tuikata kamarinsa tuleen. Pojat polttelivat hassista eräänä ehtoona portailla. Eräs nuori saavutti sittemmin mainetta aikaansaapaisena autovarkaana. Harjoitukset olivat käynnissä jo silloin. Muuan, jo hiukan tasoittumaan päin ollut nuori toi poliisin etsimän rikollisen laitoksen alueelle. Soitin poliisille, poika ja rikoksen oppimestari olivat paenneet pojan huoneen ikkunasta, menneet naapuritaloon ja pelotelleet sen väkeä ja vähän lainanneet autoa. Tuota se sitten oli viikosta toiseen. Talossa oli alle kaksikymmentä nuorta. Koko ajan vähintään yksi 16 - 18 vuotias hoidokki oli hiukan paremmassa turvassa tutkintavankeudessa.

Tuossa laitoksessa opin, aseistakieltäytyjänä, edes hiukan tappelemaan. Oma työskentelyni helpottui aivan palveluksen loppuvaiheessa, kun talon muut nuoret huomasivat, että nappasin ankarimman pahiksen pään kainalooni ja taluttelin hänet osaston ovesta sisään. Sitä ei tosin sanottu ääneen, ettei tappelusta käyty aivan äärimmäisen vakavasti, pikemminkin kyse oli pojan tavasta pyytää huomiota. Sitähän nuoret EIVÄT pyytäneet missään tapauksessa ääneen ja selvin sanoin. Ei kovat jätkät sellaista tee. Eivätkä muijat.

Rangaistukset olivat huomattavasti selväpiirteisempiä. Talossa puhuttiin seuraamuksista. Niihin kuului tietenkin vahingonkorvaukset niistä pikkutekosista, joista kukaan ei tehnyt rikosilmoitusta. Ovenkahvoja ja ikkunoita verotettiin heidän käyttö- ja vaaterahoistaan. Mainittakoon tässä vaiheessa, että nuoret saivat parempaa taskurahaa kuin minä teinipoikana. Väkivaltainen käytös johti yleensä eristämiseen. Sitä varten laitoksen alakerrassa oli putka. Ei mikään pehmennetty eristystila, vaan kiviseinäinen putka, jonka seinät olivat harmaat, ikkunassa kalterit ja ovessa kahva vain ulkopuolella. Kalustukseen kuului pönttä ja vesihana. Muuan nuori päätyi putkaan tulentekovälineet taskussaan. Sen jälkeen loput kalusteet:,patja, peitto ja tyyny, vaihdettiin palamattomiin. Muita seuraamuksia olivat iltalomakiellot, osastoltapoistumiskiellot ja muut rajoitukset. Voisin sanoa, että monessa perheessä käytetään ankarampia rangaistuksia, jos ei oteta huomioon putkaan eristämistä.

Palkkiot olivat sitten elokuvailtoja, herkkuja, uusia videopelejä - jos rahaa moisiin oli - ja niin edelleen. Muuan palkkion muoto oli rapsuttaminen. Kaikki ne nuoret olivat tavattoman hellyydenkipeitä. Naispuolisten ohjaajien illat kuluivat nuoria rapsuttaessa, taputellessa ja niin edelleen. Miesten osalle jäi painiminen, kädenvääntö ja muu yleiseen nauramiseen johtava kisailu. Jotenkin pahat asiat jäävät paremmin mieleen. Tuntuu, että karmeiden ja mukavien iltojen suhde oli jotakin 5:1. Siinä talossa oli karmeaa, kun oli karmeaa. Siis sellaista kuin monissa perheissä on, kun perhehelvetti on äärimmillään. Mutta harvassa perheessä on niin hauskaa, kun oikein oli ollakseen hauskaa. Keskitason tunnelmat olivat jotenkin harvinaisia. Ja voin sanoa, että poikkeuksellisen hauskan työvuoron jälkeen oli aivan yhtä väsynyt kuin poikkeuksellisen raskaan vuoron jälkeen.

Palvelukseni aikana aloin nähdä painajaisia, erityisesti tulipaloista. Muistan nähneeni niitä usein. Ja näin jälkeen päin myönnän myös pelänneeni joskus. Ne nuoret olivat väkivaltaisia, ja yhdessä vaiheessa koko porukka suuttui minulle. Viikon verran kuljettelin mieluusti kookkaita työkaluja mukanani, eikä juuri tehnyt mieli liikuskella osastojen pihalla työvuoron ulkopuolella. Työvuorot olivat erittäin raskaita ja joskus myös pitkiä. Pisin vuoro, jonka tein, käsitti ilta-, yö- ja aamuvuoron, yhteensä 26 tuntia. Tähän ratkaisuun päädyttiin omalla suostumuksellani, mutta kerta riitti.

Kun palvelukseni päättyi, palasin Turkuun. Tarkoitukseni oli jatkaa opintoja iltalukiossa, mutta laitoksen rehtori kieltäytyi jatkamasta opinto-oikeuttani kuultuaan minun olleen siviilipalveluksessa. Muistan hänen kiukkuisen ilmeensä vieläkin, ja huonot hampaansa. Olen liian kiltti. Minun olisi pitänyt osoittaa hänelle, että vaikka en voi hänen päätökselleen mitään, en tarvitse hänen äkäilyään. Jotain sen suuntaistahan olin juuri opiskellut kuukaudesta toiseen.

Kaikesta huolimatta muistan aikaa ja palvelustani lämmöllä. Samoin niitä nuoria. Heidän myöhemmät kuulumisensahan eivät kuulu minulle, ne kuuluvat laitoksessa työskentelevien vaitiolovelvollisuuden piiriin. Paristakin heistä on sittemmin saanut lukea iltapäivälehdestä. Ei toki nimellä, mutta asiayhteyksistä oli helppo tehdä johtopäätöksiä. En usko, että sivari tuossa laitoksessa oli armeijaa vastaava miesten koulu. Se ei erityisemmin ryhmäyttänyt. Siellä koettu uhka oli todellista ja välitöntä. Varusmiespalvelus on sodan leikkimiseen perustuvaa koulutusta. Varmasti raskasta, olinhan minäkin siellä alokasajan. Mutta armeijan toiminta muuttuu välittömäksi ja todeksi vasta kun tulee selkkaus. Toki palveluksessa voi loukkaantua ja saattaahan sielläkin joutua jonkun hampaisiin, kiusan ja väkivallan kohteeksi. Mutta sinne ei mennä siinä tarkoituksessa. Sinne ei mennä sietämään karmeaa kohtelua, käymään jatkuvaa kissanhännänvetoa, väistelemään lentäviä esineitä ja niin edelleen. Armeijassa ei tarvitse pelätä, että joku käyttää kädessään olevaa teräasetta juuri sinua vastaan - oikeasti.

Paikan henkilökunta oli melkoinen ihmiskokoelma. Henki oli hyvä, jopa erittäin hyvä. Talon johtoon kuului yksi henkilö, josta ei sanottavasti pidetty. Mutta hän oli kuitenkin teki hyvää työtä. Mutta jotenkin se oli myös hyvin epätavallinen ja -sovinnainen ryhmä. Henkilökunnalla oli keskinäisiä seksisuhteita. Sen jäsenten vapaa-ajanvietto oli aika ajoin reipasotteista. Enkä taatusti ole ollut sellaisissa pikkujouluissa minkään porukan kanssa, kuin juuri sen. Muistikuvat ovat katkonaisia, mutta huvittavia. Jääköön omaksi tiedokseni. Kaikkineen tunsin kuuluvani työporukkaan ensimmäisestä päiväst alkaen, ja sain vanhemmilta työntekijöiltä paljon tukea ja kannustusta, mutta myös ohjausta - joskus jopa melko siekailematonta. Yövuoroissa ja hiljaisina viikonloppujen päivinä, jolloin nuorista pääosa oli kotonaan, oli myös aikaa jutella. Monet työntekijät sanoivat, että olisivat hyvinkin voineet olla sen talon nuoria. Tunsin samoin. Olettaisin, että se tunne on välttämätön siinä työssä onnistumiseksi. Muut asenteet ovat ylimielisiä. Ja toisaalta: oimaan tai jatkuvaan uhkaan perustuva pakottaminen aiheuttaa vain lisää kapinointia, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa rikoksia ja päihteitä. Pirullinen homma: kun työ alkaa tuottaa tulosta, nuori lähtee muualle. Ja jos se ei tuota tulosta, seuraus on tavallisesti linna, prostituutio, väkivalta ja. niin. edelleen.

Edelleen ajattelen, että moiselta paikalta välttyminen teini-iässä ei ole ollut yksin omaa ansiotani. Olin paljon yksin nuorena, ja olisin hyvinkin voinut päätyä rikosteluporukoihin. Tai mikä syy koulusta lintsaamisen ja kotiongelmien lisäksi nyt sitten olisikin laukaissut lastensuojeluviranomaisen tarpeen sijoittaa minut laitokseen. Siinä työssä totisesti näki, ettei ihminen ole oman onnensa seppä. Itselleen voi paljonkin, mutta jos isä käyttää hyväkseen, äiti ei välitä ja kaveripiiri teettää tilausrikoksia, ongelmat ovat valmiina. Ja tähän kun liitetään se, että nuori ihannoi pahiksia ja on viime kädessä voimaton taistelemaan vastaan yksinään, on minusta ymmärrettävää, että päätyy moiseen laitokseen ja laitoskierteeseen. Ymmärrettävää - ei toki hyväksyttävää. Niiden laitosten ei edes pitäisi olla olemassa. Mutta sellaisia me ihmiset olemme, että niitä tarvitaan. Muistan lukeneeni erään eläkkeelle jääneen vankilapastorin haastattelua. Hän oli tehnyt pitkän työrupeaman linnassa ja sanoi oppineensa, että hän itse, ja kuka tahansa, olisi voitunut päätyä vangiksi. Että elämän hyvyys ei ole yksin omassa kädessä. Tiedän, että tämä väite nostattaisi paljon torjuntaa. Enkä voi vastata muuta kuin että ymmärrän tuota pappia vain, koska olen ollut laitoksessa työntekijänä.

Sittemmin olen chatissa aika ajoin keskustellut laitosnuorten kanssa. Niin. Taas chatissa. Olen epäsosiaalinen ihminen, enkä yleensä pärjää ryhmissä netin ulkopuolella. Chatissa kuitenkin kohtaan ihmisiä, joita en muutoin kohtaisi juuri missään. Ongelmanuorten lisäksi olen tutustunut yövuorojaan tietokoneen äärellä valvoviin hoitajiin, arkiaan yksin lasten kanssa viettäviin perheenäiteihin, vammaisiin ja joihinkin vanhuksiinkin. Takaisin asiaan: minun on ollut helppo jutella näiden nuorten kanssa koneella. Ehkä he tuntevat helpotusta, koska eivät joudu selittämään minulle, minkälaista elämä siellä on. Ja tietävät, etten minä tuomitse. Todennäköisesti he myös tietävät, etten hyväksy kaikkia heidän aikaansaannoksiaan. Olen kuitenkin onneksi sellaisessa elämäntilanteessa, ettei minun tarvitse ruveta raskaaseen työhön. Minulla ei nyt olisi voimia sellaiseen. Totisesti kuitenkin toivon, että jossakin on siihen kykeneviä ihmisiä.

Kirjailija Taru Väyrysen lisäksi haluaisin kiittää - jos he tätä tekstiä lukisivat - erästä ystävääni, joka on ollut työntekijänä samassa laitoksessa ja kävi minua siellä katsomassa, ja erästä entistä tyttöystävääni, joka silloin asui tukholmalaisessa nuorisokodissa.

perjantai 28. elokuuta 2009

Kilkutusta ja kilinää

Mikro hurisee aikansa ja sanoo pling. Laite on vanha ja voisin kuvitella, että ääni syntyy peräti analogisesti. Jossakin koneen sisällä on pieni metallikello, jota pikkuinen vasara kilauttaa, kun ajastin katkaisee laitteen toiminnan.

Kännykkä vinkuu pahimmillaan mistä tahansa nappulan painalluksesta. Onneksi sen piipityksen saa jostakin asetuksista pois päältä. Tietokone piipittää ja visertää sen seitsemällä eri tavalla. Kurjin esimerkki on se, että kun tämän rakkineen äänenvoimakkuutta säätää, kone kilahtaa merkiksi siitäkin. Tyhmäkö se tietokoneinsinööri on? Kyllä minä kuulen äänen hiljenemisestä tai kovenemisesta, että olen kajonnut volume-säätöön. GPS-navigaattorit piipittävät, rannekellot piipittävät, kodinkoneet tuuttaavat, autokin kommentoi "piip", kun tökkää avaimen virtalukkoon tai avajaa ovien lukot jo etäältä. Junien ovet piipittävät, ja tekisi mieleni sanoa, että jokseenkin joka asia, joka aukeaa sähköisesti, myös piippaa auetessaan. Ikään kuin käyttäjä ei näkisi, että nyt tuo ovi, luukku, räppänä, akkuna tai uksi urkenee - tai sulkeutuu.

Peruuttava kuorma-auto piipittää. Syy on tietenkin ymmärrettävä. Se ilmaisee, että auto peruuttaa, eikä kuljettaja näe kovinkaan hyvin, mihin ajokkiaan siirtää. Väistäkää, ettette jää alle! Tuossa parin sadan metrin päässä on työmaa, kuten siinä on aina ollut. On rakennettu sairaalaa, oikaistu rautatietä, värkätty pari eritasoliittymää, tehty taas sairaalaa, purettu vanhaa teollisuusaluetta ja mitä siinä nyt ikinä onkin väsätty. Moottoritiekin siihen vetäistiin. Alueen äänimaisemaa luonnehtii junttakoneiden jyskytys ja työkoneiden ja kuormurien peruutuspiipitys. Mistä enää tietää, mitä piiperrystä varoa, kun joka paikassa piipittää?

Ostin pari vuotta sitten kännykän. Se on mielestäni vielä melkein uusi. Valitsin soittoääneksi vanhanaikaisen puhelimen pirinää joltisellakin menestyksellä jäljittelevän äänen. Samaa piipitystä sekin ääni on, mutta ainakin se muistuttaa ajasta, jolloin laitteiden äänet johtuivat niiden toiminnasta, ja jos jossakin oli ääni huomion herättämiseksi tai varoitukseksi, se oli jotenkin sille laitteelle karakteristinen: laivan sumutorvi ulvoi, veturi vihelsi, puhelin kilisi, tasoristeyksen varoituskello kilkatti, kirkonkello soi melkoisella kuminalla ja ovikello kilahti kerran tai kaksi. Se oli aikaa se. Äänet olivat harvassa ja jokainen oli helposti tunnistettavissa. Ei tarvinnut pohtia, että mikä nyt piipittää.

Käsittääkseni teknisten vempeleiden ääntelyn tarkoitus on kertoa, että määrätty toiminto tapahtui, aiheuttipa sen käyttäjä tai laitteen ohjelmointi. Miksi ne seikat vaativat huomiota. Jotenkin ymmärrän, että piipitys yhdistetään tapahtumiin, jotka vaativat erityistä huomiota. Mutta kyllä sen pitäisi riittää, että laite suorittaa määrätyn toimintansa - ihan piipittelemättä. On nimittäin niin, että mitä enemmän vehkeiden ja vermeiden piiperrystä kuuntelemme, sen vähemmän ne äänet merkitsevät. Ne muuttuvat kertakaikkiseksi saasteeksi.

Mutta miksi vekottimet tehdään piipittäviksi? Pitääkö auton virtalukon piipittää, että sokea kuljettaja tietäisi osuneensa avaimella oikeaan koloon. Ehkä naisten pitäisi piipittää samasta syystä... Epäilen, että tekniikasta kiinnostuneet ihmiset, joilla on taipumus hankkiutua insinööreiksi tai asentajiksi, ovat äänifetisistejä. Samat tyypit valittavat liikenteenmelua, mutta nauttivat Harley-Davidsoninsa paukutuksesta. Ehkä he haluaisivat autoonsa moottoriksi Rolls-Royce Merlinin. Paitsi että on tehoa, on myös ääntä. Tosin moottori sopii huonosti perhemallin henkilöautoon, mutta se ei ole insinöörille ongelma, sillä insinööri on insinööri. Se voi teettää tarvittavat duunit alaisellaan firabelina, kossupullopalkalla.

Pääosa vinkuvista vekottimista valmistetaan jossakin tuolla. Osoitan tätä kirjoittaessani jonnekin itä-kaakkoon. Osoittaakseni oikeaan suuntaan nopeinta mahdollista reittiä, minun olisi kai osoitettava ortodromin mukaisesti pikemminkin jonnekin koilliseen. Sitä kauttahan se on lyhin reitti lähes maailman toiselle puolelle. Siellä väkeä on taajamissa niin etten halua edes kuvitella. Ja jossain päin sitä ilmansuuntaa väellä on myös varaa ostella noita vinkuleluja. Yritän välttää sortumatta lapsellisuuteen, vaikka ehkä turhaan: jotenkin tuo vinkuminen muistuttaa sillä maailmankolkalla viljeltyjä puheenparsia. Ja voiko olla niin, että kun on hälyssä siitetty, odotettu, syntynyt, kasvanut ja elänyt, ei osaa olla tekemisissä hiljaisten asioiden kanssa. Kävisiköhän sinne päin maailmaa kaupaksi vasarat, jotka sanovat "piip" aina, kun kirvesmies osuu sillä naulan kantaan? Ehkä ennen pitkää kehitetään myös soittimia, jotka päästävät paitsi määrätyn ääneen, myös piipahduksen kertoakseen, että musikantti on juuri soittanut sävelen.

Onko hiljainen määrätietoisuus niin pelottavaa, että sähköisten rimpuloiden pitää äännähtää kuin hyvinkoulutetun varusmiehen aina saadessaan käskyn: "Kyllä, herra (lisää mieleisesi titteli)! Ehkä hiljainen toimintavarmuus on uhkaavaa. Ydinkärkiinkin on luullakseni asennettu piipitin rauhoittamaan käyttäjää. Luulisin että sekin piipahtaa, kun siihen asennettu laukaisin saa herätteen. Ei sillä, että sitä kukaan kuulisi, mutta onhan se mukava. Ja JOS nyt sattuu käymään niin, että peijakas on posahtaakseen ennen aikojaan, niin onhan lähimmälle ihmiselle viisasta kertoa pikku piipahduksella, että elämäsi päättyy juuri sillä silmänräpäyksellä, kun oivaltaa piipahduksen merkityksen. Mahtaakohan siinä tilanteeseen nähden minimaalisessa höyrypilvessä, joksi piipahduksen uhri muuttuu, lukea "game over"?

Vai olisiko sittenkin niin, laitteiden ääntelyllä olisi jotakin tekemistä niiden saaman huomion kanssa? Ehkä kaikennäköiset rakkineet ovat moderneja vauvoja, käyttötamagotcheja. Jos ne olisivat hiljaisia, suunnittelija ja etenkin kauppias alkaisi pelätä, että kuluttaja - siis oikeastaan se mitä ihmisestä on jäljellä - unohtaisi ostamansa lelun. Silloin se ei kuluisi loppuun, eikä sen loppuunkuluminen aiheuttaisi tarvetta ostaa uusi vekotin.

Elämmekö piipityssodan aikaa? Vehkeistä tehdään yhä enemmän huomiota vaativia, että kulutus lisääntyisi. Ehkä nämä nykyiset, muoviset laitteet ovat kuin Valittujen Palojen mainokset aikanaan. Nehän olivat täynnä kaikenlaisia raaputusarpoja ja muita askartelutehtäviä. Tarkoitus ilmeisesti oli, että askarteleva kuluttaja viettäisi edes hetken mainoksen parissa ja altisuisi tilauspainostukselle vähän kauemmin. Olisiko peräti niin, että paitsi että halvat tekniset vehkeet piipittävät, ne myös hajoavat, jotta ihmiset muistaisivat niiden olemassaolon. Tavallinen insinööri tai teknikkohan yrittää aina ensin tunnollisesti korjata hajonneen laitteen. Sehän on sillään arvostettavaa. Tarvittava varaosa vain maksaa enemmän kuin uusi kone. Päätä mitä päätät, valitse mitä valitset, rahasi päätyvät jollekin käyttöesineiksi luultuja vinkuleluja valmistavan yrityksen johtoportaalle. (Miksi, muuten? Jotta vinkulelutehtailija saisi itselleen enemmän ja hienommin piipertäviä vehkeitä, kuin muut!)

Ole siis julma. Kun vinkuva vekotin hajoaa, nakkaa se kylmästi poltettaviin jätteisiin. Ei siis mihinkään elektroniikkaromuun, ettei sitä viheliäistä kierrätettäisi. Eräänä päivänä se sama piipitysvirtapiiri olisi nimittäin ostamassasi kalliissa kahvinkeittimessä, jonka kallein osa - sivumennen sanoen - on se lasinen kannu. Ja se EI piipitä! Ei edes ennen hajoamistaan. Tosin eihän sen tarvitse. Sellaisen osto tuntuu tulevan ajankohtaiseksi aina muutaman vuoden välein, vinkuipa se, taikka ei. Halleluja! Onneksi on lasikannuja!

torstai 27. elokuuta 2009

Vittumaista elämää

Kiusaaminen on viisainta aloittaa viimeistään ala-asteella, ellei jo päiväkodissa. Omanarvontunnon perusteellinen rappeuttaminen syöksee uhrin lopulta jonkinlaisen itsetuhon kierteeseen. Kostoyritykset taas aiheuttavat eniten pahaa kostajalle itselleen. Kiusaajahan on kuitenkin se tähtisilmäinen menestyjä, jota monet kadehtivat. Hyvin alustettu kiusaaminen alkaa sopivalla väkivallalla. Sanotaan nyt vaikka, että vähän turpiin ja kova lumipallo naamaan aika ajoin. Jos veri roiskuu, ollaan se hetki kaveria, että saadaan kerjättyä anteeksianto, ettei kiusan kohde kerro vanhemmille, opettajille tai mikä pahinta - isokokoiselle isoveljelle.

Yksin jätetty kiusankohde on paitsi huomiota. Ja sitähän kiusaajat hänelle suovat. Ilkeitä eleitä, nyrkiniskuja välitunnilla, vettä talvikenkään kun pakkasta on 30 astetta ja mitä sitä luova tähtisilmä, opettajien ja vanhempien lemmikki ikinä osaakaan keksiä ja toteuttaa, kun kukaan ei ole näkemässä. Vähä vähältä kiusattu reagoi yhä pienempiin ja pienempiin vihjauksiin. Lopulta ei tarvitse edes kuiskata kiusaajakaverin korvaan, ennen kuin katsoo kiusan kohdetta. Pelkkä hidas katse riittää aiheuttamaan juuri sen reaktion, joka alun alkaenkin on haluttu saada aikaan. Ja olennaistahan on, että reaktio on kiusan kohteelle itselleen haitallinen: nolo tai tuomittava. Se voi olla itku, raivokohtaus, jonkinlainen hämmennys tai ylipäätään epäonnistuminen.

Koulupäivä, viisi, kuusi tuntia joka arkipäivä on aika tehokas annos. Se on viidennes tai neljännes jokaisesta päivästä. Viisi tai kuusi tuntia olla jotenkin hampaissa. Kovapintainen tietenkin pistelisi kiusaajaansa reilusti turpiin. Ala-asteella siitä saa ehkä pari tuntia jälki-istuntoa, joutuu puhutteluun ja muuta sellaista, mikä ei viikon, parin päästä ole isokaan asia. Mutta jos kiusaajien ylivoima on ehdoton, mikään puolustautumisyritys ei riitä vaurioittamaan kiusaajaryhmän yhtenäisyyttä. Mahdollisesti jopa aikuisten puuttuminen kääntyy kiusattua vastaan: esimerkiksi koulumatkalla heti kun opinsauna ei enää näy.

Samaa voi jatkaa läpi peruskoulun ja ammattikoulun tai lukion. Jotenkin herkät ihmiset päätyvät aina kovapintaisten silmiin, ja kovapintaisethan pitävät kovuuttaa hyvänä asiana. Sehän auttaa pärjäämään. Tosin kovapintaisten pärjäämisestä on kumman harvoin iloa kenellekään muulle. Mutta kun tarpeeksi kauan on jotakuta poljettu, tulee äärimmäinen kosto. Kosto, joka kohdistuu kehen tahansa, koska kiusattu hahmottaa sosiaalisen asetelman niin, että on minä ja häntä vastaan kaikki muut. Perusteellisesti kiusattu ei lopulta usko edes auttajiensa perimmäiseen vilpittömyyteen ja pyyteettömyyteen. Kallonkutistajat ja muut sellaiset yrittävät vain selittää pois koettua kurjuutta, ja pahimmillaan vielä saavat kiusatun tuntemaan entistä enemmän syyllisyyttä.

Mitä tehdä, kun kaikki ympäröivät ihmiset tuntuvat julmureilta, hyväksikäyttäjiltä ja kaksinaamaisilta idiooteilta? Kuinka toimia, kun toiset ihmiset ovat riistäneet omalta elämältä kaiken arvon? Kun mitään hyvää ei ole odotettavissa?

Lopetetaan elämä. Paskaakos sitä itseään kiusaamaan. Mutta ennen kuin sen lopettaa, voi lopettaa muutaman muunkin elämän, tai aiheuttaa mahdollisimman paljon aineellista tuhoa. Mennään kouluun ja ammutaan kiusaajat ja pari sellaista, jotka eivät antaneet mitään tukea - kuten opettaja. Tai räjäytetään omatekoinen sirpalepommi jossain, missä on paljon ihmisiä. Vastaavia hankkeita voi keksiä vaikka kuinka paljon. Olennaista on, että koston alkaessa ei enää nähdä omalla elämällä mitään arvoa. Pitää myös tajuta, että sivullisten mielestä viattomat ja sivulliset uhrit ovat kouluammuskelijan ja pommimiehen näkökulmasta sitä porukkaa, joista elämän viheliäisyys johtuu. Sinä, arvoisa ja mahdollinen lukija, voit olla juuri sellainen.

torstai 20. elokuuta 2009

Postineiti on Forum Marinumin verkkopaatti. Rakennusvuotta en nyt muista, mutta ei se ikänsä puolesta välttämättä mikään museoesine olisi. Esikuva löytyy muistaakseni Affenanmaan puolelta. Vene on täysin käyttökelpoinen, mutta erittäin hidas kaltaistensa joukossa. Yhtenä suvena sain hiukan huomiota, kun osallistuin talonpoikaispaattien kisaan, enkä ollut joukon viimeisenä, kun kisa tyynen takia keskeytettiin.

Aika lähellä

Silja Europa ja Kobba Klintar.

tiistai 18. elokuuta 2009

Tilkut yllä

Mitä vähäisempi ja läpikuultavampi on tyttölapsen yllä oleva vaatetus, sen todennäköisemmin hän sanoo: "Miehet haluavat vain sitä yhtä."

torstai 13. elokuuta 2009

Laivat ovat mukavia. Tässä tulloo Birger Jarl, joka eräällä reissulla tuli vastaan Söderarmin ja Tjärvenin majakoiden vesillä, Tukholman saariston ulkoreunalla. Laiva on lähtenyt aamulla Maarianhaminasta ja on matkalla Tukholman Skeppsbronille, kuten kaiketi jokseenkin joka päivä. Äitini matkusti tällä Tukholmaan töihin vuonna 1953, jolloin se oli ihan uusi ja hieno. Tosin pääkoneena oli tuolloin höyrykone, lieni viimeisiä sellaisella varustettuja Itämeren liikenteeseen valmistuneita matkustajalaivoja.




Tämä taas on "Tuhkatriinu". Virallisempi nimi näkyy paatin kyljessä. Majakankuvatus on Tjärven, joka sijaitsee Ahvenanmereltä Tukholmaan vievän väylän päässä, sen pohjoispuolella. Cinderella on noin 40 vuotta uudempi kuin Birger Jarl. Google antanee vastaukset lisempään tiedontarpeeseen. Karuhko maisema maailman kauneimmassa saaristossa. Vai oliko niin, että kaunein saaristo onkin tällä puolen Affenanmerta?

Possunuha

Olemme saaneet valtiovallan edustajilta tyynnyttelevää tietoa sikainfluenssan vaaroista. Vain kaksi prosenttia infektion saaneista sairastuu vakavasti. Kuolleisuuskin on pienempi kuin melkein minkä tahansa taudin, kuten keskiraskaan kenttämasennuksen, aiheuttama.

Miksi siitä huolimatta pysäkeillä on suurikokoisia mainoksia, jotka käskevät pärskiä hihaan tai nenäliinaan? Eikö olisi viisaampaa kannustaa ihmisiä kohtelemaan toisia sävyisästi, olemaan vaatimatta itseltään ja muilta liikaa ja muutenkin harkitsemaan, mitkä asiat oikeastaan ovat stressaamisen arvoisia?

En nyt ihan syyllistä kansamme terveytemme takia unettomia öitä viettäviä viranomaisia, mutta jotenkin olen ihmeissäni: jos tulossa on jotakin mikä on vain vähän tavallista nuhaa äksympi sairaus, niin mikä tarvis tuollaisia tiedonanturoita on syytää julki? Onko kyse terveysviranomaisten avuttomasta tyynnyttely-yrityksestä, tarpeesta pestä kätensä (sanan moraalisessa merkityksessä) vai peräti ojentaa hukkuvalle oljenkorsi? Sikainfluenssa tulee, ole valmis! Vedä vessa ja pese kädet!

Ah. Tuossa yllä on paskanruskeita kirjaimia.

Virtajohdot

Pölynimuri on sähkölaitteista kehittynein siinä mielessä, että se oivaltaa huolehtia virtajohtonsa piiloon, kun ei tarvitse sitä.

Kiskoin keittiön seinän pistorasiaan juuttunutta töpseliä irti. Eihän se siitä irronnut, ennen kuin otin miesmäisen otteen, kirosin ja vedin kunnolla. Jo vain irtosi. Tuli että plopsahti, ja ikävä kyllä en ehtinyt hillitä käteni liikettä kuorman hellitettyä, vaan kolhin rystyseni mööpeliin. 1) Sattui. 2) Kiukutti.

Kai se sitten on hyvin turvallista, että stepseleitä saa kiskoa hampaat irvessä pistorasioista. En tosin tiedä, mikä hiton haitta olisi siitä, että ne saisi kohtuullisin voimin irti. Millä ihmeellä reumaa poteva mummo muka irrottaa savuavan telkkarinsa piuhan seinästä, kun suoritukseen tarvitaan terveen nuorehkon miehen voimat?

Ratkaisuhan olisi tietenkin työkalu nimeltä töpselinnyhtäjä, virallisemmin pistokkeenirroitin. Tosin se ei poistaisi sitä seikkaa, että joka hiton paikassa pitkin huushollia makaa kymmeniä virtajohtoja: tv:n, stereoiden, tietokoneen, hellan, kahvinkeittimen, kolmen jalkalampun, viiden harrastusvälineen jne.

Puu- ja muissa miestentöissä on nykyään tapana käyttää sähkötyökaluja. Useimmat niistä ovat päteviä vehkeitä ja jouduttavat työtä kovin, kuten myös kuuroutumista. Joka vehkeestä, siis sirkkelistä, porasta, höylästä ynnä nauha- ja epäkeskohiomakoneesta lähtee piuha. Jatkopiuhan päässä ei milloinkaan, ikinä ole riittävää määrää reikiä. Eikä seinässäkään. (Kuka sut siihen muurasi, kysyi sika pistorasialta?) Ja piuhathan sitten risteilevät siinä jaloissa ja pöydillä, kunnes kohtaavat kutterinterän. Kuuluu muuten pam, jos kyseisessä piuhassa kulkee virta. On kokemusta tällä heebolla siitä. Olisipa näppärää, että olisi yksi (1) virtapiuha, jonka voisi siirtää käytössä olevaan koneeseen jotakuinkin vaivattomasti.

Olisipa ylipäätään kiva, ettei joka paikassa jossa on sähkövehkeitä, olisi jumalatonta määrää turhaa johtoa.

Imurista ja paskamaisista johdoista herää seuraava aatos: piuhojen pitää kerätä itsensä rullalle. Ja piuharullia ei kannata yhdistää, nykysuomeksi integroida, kädessä pidettävän tai perässä vedettävän sähkölaitteen kanssa. Se kelausmekanismi olisi turhaa painoa ja turhaa hintaa. Sen sijaan seinä on kova poika kannattelemaan kaikenmoisia taakkoja katon lisäksi. Pistorasian sijaan seinään voisi muurata siistejä koteloita, joissa olisi itse itsensä kelaavia piuhoja. Piuhojen päässä olisi liittimet, jotka sopisivat jokaiseen kodin tai työpaikan sähkövempeleeseen. Liittimen voisi suunnitella niin, että sen irroittamiseen laitteesta ei tarvittaisi nuoruuden tarmoa. Nähdäkseni töpselien kiskomiseen kuluva energia on täysin turhaa vehkomista. Insinööri on suunnitellut pistorasiat ja töpselit hankaliksi pahantahtoisuuttaan ja tyhmyyttään. Moiset vehkeet voisivat olla helppokäyttöisiä. Jokainen kotimaisen peruskoulun käynyt pystyisi sellaisen ideoimaan. Insinöörin ei tarvitsisi kuin laskea, kuinka heppoisesta plastiikasta ne liittimet voitaisiin tehdä, että liitinten kysyntä pysyisi vakaana, koska ne aina hajoaisivat. Joku humanisti tietenkin pyrkisi tekemään helppokäyttöisen, turvallisen, kestävän ja edullisen. Ja humanisti varmaan suunnittelisi seinässä olevan johtokelankin niin, että kun sen mekanismi pettää, humanistin lisäksi myös mummo Pihtiputaalta osaisi vaihtaa jousen tai tehdä muut tavallisimmat huoltotoimet.

(Miksi ihmeessä sulakkeet ja vikavirtasuojat ovat käyttäjän vaihdettavissa tai käännettävissä? Valtava välistävedon mahdollisuus jää käyttämättä insinööritoimistoilta.)

Pohdittavaksi jää enää se, miten korvaisi jollain järkevällä ratkaisulla pienelektroniikan tarvitsemat laturit. Niistä joka ainoa syöttää eri jännitettä, jos ei muusta syystä, niin siksi, että maailmassa kävisi muuntajakauppa sen sijaan että tehtäisiin jotakin mikä esimerkiksi auttaisi ihmisiä hädässä. Maailman muuntajateollisuuteen pääosin suotta kuluvalla panostuksella esim. kadonnut Arctic Sea -laiva olisi jo löydetty. Afrikan nälkää näkeville lapsillekin jäisi syötäväksi se polyvinyylikloridi, joka nyt kuluu täysin turhiin vempeleisiin.

sunnuntai 9. elokuuta 2009

Pärskis!

Harva asia tulee niin syvältä sydämestä kuin kunnon aivastus.

lauantai 8. elokuuta 2009

Keittiönpöytä

Olen suvainnut ymmärtää Martti Lutherin sanoneen, että kyllä Jumala viisas on, mutta Hänenkin on ihmeteltävä meidän viisauttamme, kun istumme viinituvassa.

Jotenkin sama ilmiö on havaittavissa Koivuniemen keittiönpöydän ääressä. Eikä viiniäkään tarvitse olla tarjolla tai edes juotuna, ainakaan aina. Mistäpä lienee peräisin sitten pöydän ympärille pinttynyt tapa luoda ajatusrakennelmia, joille sitten suopeasti myhäilemme, vaikka olisimme mitä mieltä. Toki maltillinen jalojuomain käyttö toisinaan hiukan laajentaa tajuntaa, tai ainakin luo tunnelman, jossa mahdolliset vasta-argumentit vaikuttavat perin mitättömiltä.

Peräkylän filosofeina olemme pohtineet muiden seikkojen muassa aerodynamiikka, tuota alaa, jota kovin ihailen. Erittäinkin minua kiehtoo tuulitunnelten savuvanat ja niitä muistuttavat piirrokset, joita käytetään ajopelien markkinoinnissa. Mainittakoon, että vähäinenkin aerodynamiikkaan perehtyminen saa monet piirrokset muuttumaan huumoriksi.

Mutta niin: vaikka pidän aerodynamiikasta, en ole kovin innostunut leikkimään Reynoldsin luvulla tai alan muilla matemaattisilla malleilla. Reynoldsin, minkä seikan täten keron, luku muuten lasketaan seuraavalla kaavalla:

 Re = \frac{v_{s}L \rho }{\mu} = {v_{s}L\over \nu} \;

Missä


  • vs on virtauksen nopeus
  • L on virtausta luonnehtiva pituus (esimerkiksi keskisyvyys)
  • ρ on virtauksen väliaineen tiheys
  • μ on virtauksen väliaineen viskositeetti eli sisäinen kitka
  • ν (kreikkalainen kirjain nyy) on väliaineen kinemaattinen viskositeetti: ν = μ / ρ
Tuo meinaa, että mitä suuremman arvon Reino saa, sitä todennäköisemmin virtaus pysyy laminaarina. Jos Reino on alhainen, virtaus häiriintyy helposti ja muodostaa pyörteitä.

Reynoldsin luvun ollessa 42 voidaan olla jokseenkin varmoja, että jaloissa vaikuttaa Reinot.

Ja nyt pari harjoitustehtävää:


1) Re=37
2) Re=45


(Re<38) ⇒ (Re=Ay) [Lue: jos Reino on pienempi kuin 38, niin Reino on Aino]

Ja miten kraatarin perheen pöydässä päädyttiin sivuamaan Reynoldsin lukua? No, puheenaiheenahan oli nimismiehenkiharat, nuo sorateiden pyykkilaudat, jotka ravistavat reippaan autoilijan munaskuut kurkkuun. Isäni oli aatoksissaan tullut siihen tulokseen, että nimismiehenkiharat aiheutuvat tuulesta. Kehtasin olla eri mieltä, mutta keskustelutapaamme mukautuen suhtauduin näkemykseen suopeasti hymyillen, etenkin kun minulla ei ollut tarjota kilpailevaa, saati sitten pätevämpää näkemystä. Ja onhan asia niin, että nesteiden ja kaasujen virtauksilla on taipumus aiheuttaa aaltoilua sellaisten materiaalien rajapinnassa, jotka eivät ole umpikiinteitä. Jos epäilyttää, kannattaa käydä Yyterissä kahlailemassa. Tuuli on kasannut hienoa hiekkaa yli kymmenmetrisiksi dyyneiksi, ja kahluusyvyydellä hiekkapohjassa on yllättävänkin terävää aaltokuviota. Ikävä kyllä minulla ei ole siitä kuvaa, joten joudutte menemään itse toteamaan seikan. Toivottavasti ei ole helmikuu, kun käytte toteamassa väitteeni todeksi.

Sittemmin olen lukenut jotakin hölinää jostakin resonanssista, liian yksijakoisesta pintamateriaalista (suomeksi: tasakokoisesta sorasta) ja liian korkeista ajonopeuksista. Jään äimistelemään. Nimismiehenkitaran syntymiseksi ja voimistumiseksi kaikkien, mitkä siinä soratien pinnassa resonoivat, pitäisi resonoida samalla taajuudella. Sitä en usko. Arvelisin raskaiden esineiden, kuten kuorma-autonpyörien resoneeraavan paljon seesteisemmällä tempolla kuin pikkuruisen Smart-auton gummien. Ja entäs maaseudun viimeisten teinien mopot? Aivanko varmasti ne pomppivat kiharoissa täsmälleen niin että kiharat kihartuvat entisestään? Kuitenkin nopeus ja Reinojen koko vaikuttavat kiharoihin, syntyivätpä ne tossuista, erikokoisista ajokeista tai tuulesta. Mitä isommat Reinot, sen tasaisempi tie.

Toinen seikka, jota tuossa köökin academeionissa olemme pohtineet, on tässä talossa viihtyvät terveysbakteerit. Kävi nimittäin niin, että kun lähisukulaiseni muuttivat tähän taloon lämpimästä ja hienosta pappilasta, kukaan heistä ei sairastellut flunssia ja muita sellaisia moneen vuoteen. Minä tosin kärsin yhden sydänlihastulehduksen, mutta se on eri juttu, enhän asunut täällä kuin tilapäisesti. Muutettaessa talo oli seissyt kylmänä vuosikymmenet. Katto oli vuotanut ja sisäkatto yhdestä huoneesta osin jo romahtanut. Itse asiassa kylän postinkantaja oli pudonnut vintiltä välipohjan läpi lattialle. Yläkerran Isännän varjelus lieni matkassa, koska jättimäiset kannatinhirret, kattolaudat ja eristeenä olleet hiekkatonnit eivät tulleet perässä. Vettä ei tullut, joskin se köökistä meni. Sähköistä sen verran, että huonokuntoisimmasta huoneesta oli viety katkaisija. Jännitteiset kuparipiuhanpäät toki olivat näkyvissä. Lämmityksenä tässä talossa ovat yhä nuo uunit. Sähköpatterien käyttö on kohtuuttoman kallista. Lisäksi kyläläiset olivat varastoineet taloon kaikenlaista roinaa sen jälkeen kun koulun toiminta tässä rakennuksessa päättyi joskus 1960-luvun alkupuolella. Täältä löytyi mm. karhuntalja ja Yashica-merkkinen 6x6 sentin ruutuja ottava kamera. Talja on yhä, mutta kameran isä myi 50 markalla... Vieläkin nyppii, olisin tykännyt siitä. Pytinki muuten on rakennettu 1890-luvulla mahdottoman komeista mäntyhirsistä.

Hygieniaolot talossa olivat siis asteen paremmat kuin vanhanaikaisessa navetassa: paskaa oli lattialla vain rajallisesti. Siispä oli pakko päätellä, että a) olot eivät taatusti olleet steriilit ja b) jotenkin olot ehkäisivät tautien tarttumista tai itämistä. Sitä en sitten tiedä, aiheuttivatko olosuhteet voimistuneen vastustuskyvyn vai oliko talossa viihtyvä mikrobi- ja pieneläinkanta (kolibakteereista hilleriin ja koiraan) jotenkin tavallisimpia tartuntatauteja tehokkaasti ehkäisevä. Keittiönpöydän tietoviisaat ovat kuitenkin olleet jokseenkin yksimielisiä terveysbasilleista, mikä näinä sikainfluenssapelon kuukausina pantakoon merkille.

Muita aiheita ovat olleet mm. eurokyttäkoulutus, Suomen ja Venäjän sotilasliitto - mikä muuten voi olla sikäli varteenotettava ajatus, että kun Jenkkilän talous natisee, Natokin jossain vaiheessa on saava siipeensä tavalla tai toisella - erinäiset kielipoliittiset kannanotot ja fundamentaalikristillisten näkemysten käytännönsovellutuks-tuks-tukset. Ja seksuaalipolitiikka.

Keittiönpöydän academeion ei julkaise mitään, eikä varsinkaan julkaisusarjoja, eikä se myöskään sitoudu tutkimus- ja keskustelutuloksiinsa sen kummemmin kuin yliopistojen tutkijatkaan. Väitteet ovat siis päteviä vain kunnes muuta keksitään ajatella. Sen sijaan sen tarkoitus on luoda lämminhenkisiä tulkintoja arkipäivän ilmiöistä, kuten nyt tosiaan sotilasliitoista tai pieneläväiskannoista. Yhteisen tietämyksen luominen on myös lähisukua lähentävä tapa, joka ylläpitää sopivan skeptistä ilmapiiriä yhteiskunnassamme muutoin vallitsevia totuuksia kohtaan. Ja verrattain usein se aiheuttaa ihan hyvät naurut.

Meidän yhteiskunnassamme Ainon on ihan suotavaa olla toisinaan Reino. Vaan Reino jos rupeaa Ainoksi, niin perversio on valmis. Turvallisuussyistä olkoon siis Re>46, poikkeuksetta - paitsi soratiellä.

perjantai 7. elokuuta 2009

Tattis

Istuskelen täällä työhuoneessa. Velimieheni kuuntelee musiikkia tuolla kamarissaan. Koskapa kuuli, että laulan hänen kuuntelemaansa kappaletta, oivalsi, että pidän siitä, ja käänsi äänen kovemmalle. Hyvät velipojat ovat kullan arvoisia.

torstai 6. elokuuta 2009

Silmäkkäin I

Milloin muutuin hirviöksi? Silloin kun kerroin ihmisilleni vihastani? Vai sen jälkeenkö, kun minut toimitettiin valtaan? Vai vastako silloin kun jouduin selvittämään kansainväliselle lehtimiesjoukolle sanoja "moraali" ja "oikeus"? En oikein tunnista hirviötä itsessäni, vaikka myönnän että olen sallinut kauheiden asioiden tapahtua. Olen kohdellut vaimoani ja lähisukulaisiani niin kauniisti ja kohteliaasti kuin osaan. Olen yrittänyt olla niin hyvä isä lapsilleni, kuin osaan. Olen kuunnellut poliittisia vastustajiani kaikella sillä ymmärryksellä, joka minulle on suotu. Olen jopa yrittänyt hillitä kannattajieni ylenpalttisia tulkintoja.

Kaikki alkoi vihasta. Kuljin kaduilla työttömänä ja toimettomana. Olisin saanut tehdä töitä mielin määrin, mutta kukaan ei ollut halukas maksamaan palkkaa tai edes tarjoamaan ateriaa korvaukseksi vaivoistani. Aina oli kuulemma tarjolla halvempikin vaihtoehto. Tai jokin lisäarvo. Joku tarjosi samaan hintaan seksiä lumenluonnin lisäksi. Toinen lupasi palvelustensa lisäksi toimittaa kiellettyjä nautintoaineita.

Menin kapakkaan, vaikka minulla ei ollut rahaa. Jostakin syystä minua ei heitetty ulos. Istuin pöydässäni yksin, mutta kun ravintola täyttyi, pöytääni istui joukko nuoria miehiä. Aloin jutella heidän kanssaan, ja keräsivät keskuudestaan rahaa ja tarjosivat oluen. Juttelimme taas, kerroin yhä vihastani ja turhautumisestani ja siitä, miten toivoisin asioiden olevan. Taas minulle tarjottiin olutta, ja naapuripöytien väki liittyi seuraamme.

Joskus yöllä minut vietiin ulos ravintolasta. Minulle sanottiin että minun pitäisi selvittää pääni ja mieluiten tulla seuraavana päivänä takaisin. Niin tein. Trahtöörissä oli eilisestä tuttuja naamoja ja ihmisiä, joiden kerrottiin olevan heidän ystäviään. Minun piti aloittaa alusta kertomaan, kuinka vihaan riistoa, millaista olisi kun kaikki tekisivät osansa töistä ja saisivat levätä kyllikseen. Esitin ajatuksiani siitä, kuinka järjetöntä on, että kaikki asiat pitää tehdä huonosti, että joku saisi rikkauksia kaiken teettämisestä uudelleen. Ja kuinka typerää on, että aikuiset ihmiset juoksevat työelämän muoti-ilmiöitä käsittelevissä palavereissa tai rimpuilevat tietokoneiden kanssa sillä aikaa kun heidän pitäisi tehdä työtään. Ja yritin kertoa mikä ero on ahkeruudella ja iänikuisella kiireilyllä. Kerroin heille katkeruudesta, kun omat, isien ja heidänkin isien työt vain vesitetään jonkin iskevän ilmauksen vuoksi. En tiedä, miksi he kuuntelivat, sillä tähän asti olen ollut vain hiljainen mies. Mutta koska he halusivat kuunnella, minä katsoin heitä ja puhuin heille. Ja jostakin eteeni kannettiin aina uusi tuoppi. Lopulta niitä tuotiin niin, että vaikka nielaisin jokaisesta vain yhden suullisen, olin juovuksissa. Ja niin he kaikki auttoivat minua juomaan saamani tuopit ja olimme kaikki veljiä ja siskoja. Taas minut vietiin ulos, ja minun käskettiin tulla seuraavana iltana.

Seuraavana päivänä myöhään heräsin murjustani ja menin kirjastoon. Siellä joku tuli puhuttelemaan minua veljekseen ja suositteli joitakin kirjoja. Ole aina ollut kova lukemaan. Olen myös ollut nopea unohtamaa kirjojen ja kirjoittajien nimet. Kaikesta lukemastani jotakin säilyy mielessäni, vaikka kaikesta jää vain jotakin. Ehkä vain ne asiat, jotka sopivat mieleeni ja joista pidän. Istuttuani biblioteekissä iltaan asti baariin, ja taas puhuin ja oli juhlat.

Kun olimme kaikki juoneet paljon olutta, pauhanneet leukavia ja tulleet humalaan siitä kaikesta, minut saatettiin ulos. Ovella minua odotti joku nainen, joka sanoi haluavansa viettää yön kanssani. Sanoin etten ole viettänyt öitä naisten kanssa. Se ei ole ihan täsmällinen totuus. Olen minä joskus nuorempana. Muuan minua vanhempi nainen halusi minut viereensä muutamana yönä ja minä menin, koska hän oli kiltti ja lämmin ja tuoksui hyvältä. Tämä nainen ei ollut samalla tavoin kiltti, mutta hauska. Eikä hän tuoksunut hyvältä, tai ainakaan en haistanut, sillä olin juovuksissa. Lämminkään hän ei ollut. Hän paleli kuin pesäänsä unohtunut pääskynen tammikuussa.

Menimme luokseni, mutta kun hän näki murjuni, hän ehdotti että menisimmekin hänen luokseen. Koska kummallakaan ei ollut rahaa, jouduimme kävelemään koko kaupungin poikki. Se kesti kauan, sillä olin väsynyt. Hänen vuoteessaan oli puhtaat lakanat ja pöydällä kukkia, ja heräsin vasta kun aurinko oli jo korkealla. Minulla oli hirveä olo. Koko ruumiini tutisi. Katselin asuntoa. Nainen oli poissa, mutta pöydällä oli lappu, jossa hän kehoitti ottamaan kahvia termoskannusta ja syötävää jääkaapista. Löysin kaapista kupin, mutta kun pumppasin kahvia siihen, minun tuli valtavan paha olo. Oksensin tiskialtaaseen keltaista nestettä. En ollut syönyt moneen päivään oikeastaan mitään, juonut vain olutta. Niin minä nielin varovasti pienen palan leipää ja vähän vettä ja menin vielä nukkumaan.

Heräsin kun nainen palasi työstään. Hän sanoi että minun pitää mennä taas ravintolaan puhumaan. Olin yhä kauhean väsynyt ja sanoin, että tarvitsin syötävää. Hän vei minut kahvilaan syömään, ja pystyin oksentamatta nielemään täytetyn sämpylän. Kahvilassa joku poikkesi pyytämään nimikirjoitustani niin kuin joltakin kuuluisuudelta. Tuhersin vapisevan nimeni lautasliinaan. Onneksi naisella oli lainata kynä.

Nainen sanoi myös, että saisin muuttaa hänen luokseen. Että minun pitäisi hakea murjustani tärkeimmät tavarani, heittää pois loput ja sanoa irti vuokrasopimus. En kertonut hänelle, että minut oli jo häädetty sieltä, ja että siellä ei ollut kuin muutama kirja. Huonekalut olivat sen läävän omistajan, samoin vanha TV ja ne muutamat astiat. Kun kuljin vanhaa asumustani kohti, minut pysäytettiin lähellä ravintolaa. Mies, joka puhutteli minua, sanoi olevansa sen ravntolan omistaja, jossa olin edelliset iltani viettänyt. Hän sanoi että minun pitää tulla aikaisemmin ja takaovesta. Lupasin tehdä niin.

Illansuussa, kun vielä oli vähän valoisaakin, kuljin loskaisia katuja ravintolaan. Näin jo etäälle, että sen ovella tungeksi väkijoukko. Päätin kiertää korttelin ja luikahtaa toista kautta takaovelle. Matkalla minut pysäytettiin kaksi kertaa ja kysyttiin, olinko taas menossa puhumaan. Sanoin olevani. Ensimmäinen pysäyttäjä pyysi nimikirjoitukseni, toinen sanoi, että minun pitäisi mennä hänen ravintolaansa, ja että hän maksaisi minulle palkkion. Sanoin hänelle, että ystäväni odottavat. "Ketkä ystävät?" hän kysyi. Sanoin etten tiedä heidän nimiään. Hän nauroi minulle. En viitsinyt sanoa, etten tiedä edes naisen nimeä, jonka luokse muutin. En huomannut edes katsoa postiluukusta sukunimeä.

Ravintolan takaovelta minut johdatettiin henkilökunnan tiloihin. Minulle ojennettiin puku paitoineen ja solmioineen. Minusta ne olivat hienot ja tyylikkäät, mutten tuntenut oloani kovin kotoisaksi niissä. Peilistä katseli viimeistelemätön mallinukke. Puhtaat vaatteet olivat silti mukavat. Ravintoloitsija tarjosi minulle myös aterian. Onnistuin nielemään lautasellisen jotakin, jonka nimeä en osaa ääntää. Hyvältä se maistui, mutta mahaparkani oli aivan ihmeissään.

Salin puolella oli vain harvoja ihmisiä. Jokaisella oli lehtiö tai nauhuri ja monilla kamerat. Pöydässä oli valkea liina ja tarjolla oli oluen sijasta viiniä, kivennäisvettä ja kahvia. Minua pyydettiin taas kerran kertomaan ajatukseni aina vain tarkemmin ja tarkemmin, ja toimittajat esittivät minulle kysymyksiä, joista kaikkiin en osannut vastata. Muuan nuori nainen, jolla oli kallis koru, oli todella ilkeä. Hän ei pelkästään tyytynyt esittämään mahdottomia kysymyksiä, vaan solvasi ja herjasi. Minua huvitti, kun eräs toinen toimittaja alkoi tentata tätä huonotapaista. He päätyivät ilmiriitaan. Muut toimittajat katselivat heitä ihmeissään, ja lopulta ravintoloitsija pyysi näitä kahta poistumaan.

Ravintolan ovella oli viisi suurikokoista ovimiestä. He tarkastivat tulijoiden laukkuja ja taskuja ja käännyttivät joitakin ihmisiä pois. Minulle tuotiin mikrofoni. Ja joillekin tutuiksi tulleille miehille ja naisille myös. Me keskustelimme koko illan, uudet ajatukset täydensivät edellisiäni ja keksin aina uusia ja uusia näkökulmia siihen, mitä äsken olin sanonut. Joimme tietenkin paljon olutta. Välillä pöytään kannettiin myös syötävää. Ravintola oli aivan täynnä ja kadullakin oli ihmisiä, näin ikkunasta. Ulkona partioi poliisiauto. Kun olimme puhuneet pari tuntia, ihmiset alkoivat huutaa nimeäni. En edes tiennyt heidän tietävän sitä. Sitten en enää osannut sanoa heille mitään, mutta he jatkoivat huutamista. Uudet ystäväni lähipöydistä liittyivät heihin. Minulle tuotiin kukkia. En osannut kuin kumartaa ja kiittää heitä kaikkia. Kun tätä oli jatkunut jo pitkään, minut saatettiin ravintolan takahuoneeseen ja sieltä taksiin. Sanoin kuljettajalle, ettei minulla ollut senttiäkään. Hän kertoi kyydin olevan maksettu.

Kun ajoimme pihasta kadulle, automme eteen ilmestyi toinen auto, poliisi. Se raivasi tien halki väkijoukon. Näin kadulle pystytetyn kaiuttimia. Ihmisillä oli kylttejä ja banderolleja, joissa oli nimeni. Syrjemmällä oli pienempi joukko, joka vaikutti vihaiselta. Kun olimme ajelleet pitkään pitkin kaupunkimme katuja, taksinkuljettaja kysyi, mihin haluaisin. Sanoin etten tiennyt osoitetta, mutta muistin sentään oikean kaupunginosan. Siellä oli samanlaisia, 8-kerroksisia taloja varmasti kymmeniä. En muistanut, mistä niistä päivällä olin lähtenyt. En tiennyt naisen nimeä. Minulla ei ollut puhelinta, ja vaikka olisi ollutkin, ei hänen numeroaan. Oli pikemminkin varhainen kuin myöhä. Seisoin siinä yksin, murjusta hakemani kirjat kainalossa. Palelin ja tunsin olevan täsmälleen yhtä yksin kuin viikkoa aikaisemmin.

Aikani seisoskeltuani muistin, että naisen asuintalon oven edessä oli piha ja hiekkalaatikko. Porraskäytävän alaoven edessä oli keinut lapsille. Sellaisia taloja löytyi neljä, kun aikani kävelin. En vain mitenkään muistanut, olivatko keinut keltaiset vai punaiset. Enkä ollut kiinnittänyt huomiota siihenkään, oliko talon takana metsä, kallio vai lisää samanlaisia taloja. Aikani talsittuani pihalta toiselle poikkesin heittämään vettä erään suojaisan nurkan taakse. Huojentaessani itseäni kuulin askeleet takaani, ja jotensakin tutun äänen. Nainen oli nähnyt minut ikkunasta ja tullut hakemaan sisälle. Valvoin hänen kanssaan aamuun asti ja kerroin mitä kaikkea oli tapahtunut. Kerroin myös, kuinka kummalliselta kaikki tuntui, ikään kuin mikään ei olisi enää hallinnassani.

Minua oli seurattu. Joskus seuraavana päivänä, kun aurinko jo paistoi naisen siistiin asuntoon, pihalle kokoontui ihmisiä. He huusivat nimeäni taukoamatta, joten menin parvekkeelle. Huuto yltyi ja muillekin parvekkeille tuli ihmisiä. Pian pihalle tuli myös poliisi, joka rupesi toimittamaan ihmisiä pois. Sitten yks kaks ohimooni sattui kovasti, ja jotakin rapsahti parvekkeen lattialle. Kun tokenin saamastani tällistä, kasvoillani oli verta ja parvekkeen lattialta löytyi pieni luoti. Minua oli ammuttu tarkasti, mutta kaiketi liian kaukaa. Menin sisälle asuntoon, ja kohta ovikello soi. Sen takana oli monta poliisia. Minulle sanottiin, että minun pitää turvallisuuteni vuoksi tulla puolisoni kanssa heidän mukaansa. Pukeuduimme nopeasti, suljimme asunnon oven perässämme, ja meidät johdatettiin pyöräsuojan kautta poliisiautoon. Sen takapenkillä kysyin naisen nimeä. "Susanna," hän sanoi jatkoi: "Minä olen kaunis ja harrastan kylpemistä." Vielä hän sanoi, että minun pitää valvoa, ettei hänelle tehdä pahaa. Millä minä sellaista valvon, kun en pysty huolehtimaan itsestänikään?

keskiviikko 5. elokuuta 2009

Välihuomautus.

Nönih. Parhaat tekstini tuntuvat olevan aina niitä ammoin kirjoitettuja. Älä lue tästä, lue tuolta ->

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Viitasuden aivot ja minun ammattini

Löysin nimimerkki Viitasuden blogista laajan kuvauksen jonkinlaisen aivovaurion jälkeisistä oireista. Kerrassaan oivaa oli huomata moiset tutuiksi. Lähdenpä käymään läpi ajatuksiani, tässä kuitenkin lista oireista: impulsiivisuus, tarkkaavaisuuden jakaminen, keskittymisvaikeudet, ärtyvyys, vireystason heilahtelut, muisti (sekin on oire :D) ja hitaus. Lisään sosiaaliset ongelmat tähän listaan, koska moiset joko johtuvat edellisistä tai edelliset sosiaalisista seikoista tai... no, ovatpa saman asiavyyhdin osia.

Viitasusi aloittaa blogimerkintänsä kaavakuvalla, joka esittää välittäjäaineiden toiminnan ongelmia aivosoluissa. Ja sehän on - Tättärää! - joko masennuksen syy tai seuraus.

Impulsiivinen tosiaan olen. En jaksa enkä halua keskittyä asioihin liian pitkiksi ajoiksi. Hymyilen välillä itselleni, koska olen kuin koiranpentu. Siis sellainen, joka lähtee yhteen touhuun, mutta huomaakin toisaalla kiinnostavaa, ja äskeinen puuha jää siihen paikkaan. Jotenkin elämä on kuitenkin sellaistan rinnakkaisten puuhien jatkumoa: välillä hetki pienoismalleja, sitten toinen blogin kirjoittamista, seuraavaksi kitaransoittoa, sitten lentosimulaattorilla leikkimistä ja illansuussa tunniksi paatille puuhaamaan ja sitten chattiin. Ja välissä hiukan toki huushollihommiakin. Sikäli kuitenkin tilanne on hyvä, että näissä puuhissa pikku hiljaa asiat etenevät. Jotkut harvat jopa tulevat valmiiksi. Itse asiassa päivän kulku muistuttaa koulupäivää. Muutaman tunnin aikana ehdin puuhata monen moista.

Tässä istuskellessani nousee siis ajatus: minun kannattaa välttää töitä ja toimia, joissa tehdään yhtä ja samaa pitkiä aikoja, eikä juuri liikuta paikasta toiseen. Ja voi olla myös parempi, että työtä ei tehdä samojen ihmisten kanssa aamusta iltapäivään. En ihmettele, jos jollekin kasvaa kyrpä otsaan kanssani päivän kuluessa, jos kyrpä sattuu olemaan luonteeltaan tasaisen yksioikoinen.

Viitasusi puhuu tarkkaavaisuuden jakamisesta, vaikka tarkoittaa, että se häirytyy helpolla. Ehkä näin on minullakin. En sanottavasti ärsyynny häiriöistä, mutta toisinaan se tosiaan sotkee touhuni tyyten, ja muutenkin olen altis kaikenlaisille virikkeille ja ärsykkeille. Tämähän on suoraan kytköksissä impulsiivisuuteen: kaikkea kiinnostavaa ilmenee jatkuvalla syötöllä. Kurjaa tässä on se, että joskus pitäisi pystyä työntämään häiriötekijöitä mielestään etäämmälle, ja se jos joku on rankkaa. Ryhtiliikettä olen tässä asiassa kokeillut: "älä anna sivuseikkojen häiritä". Ikävä kyllä se ei ole kiinni siitä, annanko minä vai en. Ne vain häiritsevät ja sillä selvä.

Keskittymisvaikeudet ovat jatko tuohon. Samoin muisti, tai pikemmin hajamielisyys. Minulla ei ole suurempia ongelmia muistaa, mitä tein, luin, sanoin ja ajattelin. Mutta hajamielisyys painaa tosissaan. Se ilmenee esimerkiksi monille tuttuina tilanteina: lähdin kamarista keittiön puolelle jossain toimessa, mutta joudun palaamaan kamariin muistaakseni, miksi. Surkuhupaisaa toisinaan. Samoin se ilmenee siinä, että ajatuksissani lasken tavaroita käsistäni johonkin, enkä kohta löydä niitä. Erityisen kurjaa on silmälasien kadottaminen, koska niitähän ei silminklaseitta näe. Niinpä minulla on periaatteessa vain kaksi paikkaa, johon lasken rillini: yöpöydälle tai keittiönpöydän kulmalle. Ehkä minun siis kannattaa välttää asioita, jotka edellyttävät ehdotonta ja tarkkaa järjestelmällisyyttä. Luova touhuaminen on minua varten.

Vireystasoni tosiaan vaihtelee. En nyt ajattelisi että tämä mitään maanis-depressiivistä on, tämä elämäni. En touhua maanisena mitään, tauotta ja vailla harkintaa. Jostain juhannuksesta asti olen pääasiassa möllöttänyt kotona. Mikään ei juuri kiinnosta tai innosta, ei varsinkaan niin paljon, että viitsisin lähteä jonnekin. Tuossa aikaisemmin keväällä oli aktiivisempikin aika. Ehkä sellainen tulee taas. Toivoisin kuitenkin tasaisempaa vireyttä. Tämä saamattomuus tuntuu elämän heittämiseltä hukkaan. Hitaus taas liittyy vireystasoon. Ja hitaus tosiaan tarkoittaa kaikkea mahdollista. Järki juoksee hitaasti, on vaikea oivaltaa asioita ja ajatus pyöri ja takertuu mieleen pitkäksi aikaa ennen kuin etenee seuraavaan. Tuntuu epämääräistä päänsärkyä ja huomaa olevansa H. Moilanen. Samoin toiminta on hidasta, kaiken tekeminen kestää. Reaktiot ilmenevät viiveellä, mikä ei esimerkiksi liikenteessä ole hyväksi. Saatan myös keskustellessa jäädä miettimään, mitä oikeastaan haluan sanoa, mikä voi aiheuttaa hämmennystä juttukaverissa. Tai ehkä minulla vain ei ole vain niitä kolmea asennetta ja näkemystä maailmasta, johon kaikki ajatukset, puheet ja toimet perustuvat, ja joudun hiukan pohtimaan, mitä mihinkin sanoa. Ärsykkeitä ja ajatuksia on niin paljon, että pitää valita reaktio.

Esitänpä sosiaalisen ongelman kärjistymän ajalta jolloin vielä olin töissä. Työkaverini väitti, että kierrän pitkin työmaata ja saavan siellä raivokohtauksia ja rähjäävän milloin millekin satunnaiselle, ja että ehkä en vain itse muista sellaista. Läsnä oli talon johtoa, joka ei reagoinut väitteeseen mitenkään. On tietenkin kauhean vaikea esittää mitään vastaväitettä arvelulle, että en muista jotakin asiaa. Toisaalta on äärettömän helppo keksiä moinen väite: teet sitä ja tätä, ja koska olet päästäsi viallinen, et muista sitä. Heh. No, yhtä kaikki, työkaverit muualla talossa kohtelivat minua viimeisiin työpäiviini asti ystävällisesti, eikä kukaan kyllä vihjaissut mistään kohtuuttomasta käyttäytymisestä, saati sitten pyytänyt minuna lähtemään muualle häiritsemästä tms. No, homo homini penis. Tapahtui, kuten kaiketi toivoivat: saivat kiusattua minut ulos.

Mikä siis on työ, joka elättää, jossa ei tehdä yhtä asiaa iän kaiken, tapaa uusia ihmisiä jokseenkin jatkuvasti mutta on silti itsenäinen, on luova, ei edellytä ehdotonta järjestelmällisyyttä, ja jossa työpäivästä saattaa selvitä alhaisemman vireystason vallitessa? Lisäksi työssä pitää saada olla sosiaalisesti epäkelpo. Mieleen tulee tasan yksi vaihtoehto: rocktähti. Ja nimenomaan tähti, ei rockyhtyeen muusikko, koska sellaiselta edellytetään huomattavaa sosiaalista lahjakkuutta ja sietokykyä.