Tedinblogi

Siskollani on kissa, joka ei kuulu joukkoon. Hänen muiden kissojensa joukkoon, nimittäin. Viisivuotias katti on nimeltään Diva, muistuttaa ainakin joiltakin tahoilta tarkasteltuna pientä leopardia ja on rodultaan bengali. Bengalit taas kuuluu olevan jonkinmoinen kissamaailman muoti-ilmiö. Kalliita niiden pennut ainakin ovat. Mikään yltiösosiaalinen tuo Diva ei ole, pikemminkin arvonsatuntevan etäinen. Kelpo kissa kuitenkin. Koska se ei tule toimeen siskoni muiden kissojen kanssa, tai ne eivät tule toimeen Divan kanssa, lupasin ottaa sen kokeeksi kotiini. Minulla ei ole ennen ollut omaa kissaa, joten en taatusti täytä niitä vaatimuksia, joita rotuyhdistyksen kissamaiset jäsenet asettivat kunnon bengalikatin henkilökunnalle. Mutta ajattelin että tulkoon, koska siskoni kanssa tekemään sopimukseen kuului palautusoikeus. Saa sitten nähdä, kuinka kova kouluttaminen minussa on kissaparalle.

Idealisti on siis ihminen, joka uskoo jonkin aatteen olevan itseään ja omia ajatuksiaan mahtavampi. Jos ei tartu logiikan lillukanvarsiin, voi kai päätellä, että realisti on ihminen joka uskoo olevansa mahtavampi kuin menneiden vuosisatojen ajattelijat.

Ideologiat ovat yhteistä harhaa! Ne ovat vääriä todellisuuden kuvia ja siitä vaarallisia, että vaikeuttavat omakohtaista ajattelua, jopa estävät sen kokonaan! Ainoa oikea ideologia on individualismi! Montakohan kertaa olen täällä blogissani pauhannut individualismia vastaan? Lienee oikea hetki tunnustaa olevani aikani lapsi. Minä olen varmasti ankarampi individualisti kuin moni minua sosiaalisempi ja ihmisiin myötäsukaisemmin suhtautuva. Jo se on jonkinlaista oman egon pönkittämistä, että kirjoitan omia mielipiteitä asioista, joiden luulevan olevan sen arvoista. Se tietenkin on toinen seikka, moniko näitä lukee, mikä taas kertoo osaltaan näiden arvon. Mutta takaisin asiaan. Ideologiat ja idealismi ovat siis nykyään poissa muodista. Partiolaisuus, kommunismi, porvarismi (siis poliittisena aatteena, ei välittömän oman edun tavoittelun nimenä) , kristinusko, islam, budhalaisuus, palokunta-aate ja mitä kaikkea niitä lieneekään... ovat poissa muodista. Niissä yksilö sitoutuu johonkin, jota

Muuan tohtorinjämä oli äsken illan pääuutislähetyksessä. Oli todennut - kaiketi vallan ansiokkaassa väitöskirjassaan, että metallimusiikkia voi tarkastella klassisen musiikin tutkimusmetodein. Vastaavia sointurakenteita on löydettävissä, samoin moodien käyttöä jne. Mikäs uutinen tuo oli? Asia on ollut tiedossa ainakin vuodesta 1993. (Tädää! Walser: Running With The Devil. Wesleyan Universiyt Press 1993.) Lisäksi hän oivalsti, että sähkökitan särösoundi vaikuttaa sointurakenteiden tulkintaan. Mikä hiton uusi oivallus tuo on? Särösoundi tuottaa resultanttiääninä soitettuja intervalleja alempia säveliä ja lisäksi se korostaa eräitä yläsäveliä. Soundi ja harmonia eivät ole toisistaan erillisiä asioita. Tuon se jätkä olisi voinut lukea minun 10 vuotta vanhasta gradustani. Tuntuu ihan vitun hyvältä olla täällä syrjäytyneenä ja kuulla noita näppäriä tutkimustuloksia jonkun valopään väitteinä. No, tässä näemme: 1) Tiede on perseestä. 2) Työn tuloksista eivät hyödy ne, jotka työn tekevät, vaan

"Mun räikein vaatteeni on tummansininen", sanoi Ami-ystäväni kypsässä 15 vuoden iässä. Sittemmin olen nähnyt hänen yllään mm. räikeän harmaita ja räikeän maastonvihreitä vaatteita. Minun räikein vaatteeni on pinkki huppari. Uutena se oli räikeän pinkki, eikä kukaan mies taatusti pitänyt mitään pinkkiä. Ostin sen purjehdusreissulla Hangosta vuonna 1991. Kallis se oli, mutta siihen aikaan kova hinta ja näkyvä merkki paidanrintamuksessa tarkoitti myös hyvää laatua. Se EI ole La Coste eikä Benetton. Kyseinen merkki on yhä myynnissä urheiluliikkeissä. Se on ollut vaihtelevasti käytössä ja yhä ehjä, joskin toki kymmenien tai satojen pesujen ja auringonpaisteen haalistama. Pinkki on perityttömäinen väri, etenkin vaatteessa. Pinkki huppari on kuitenkin kestänyt kauemmin kuin mustat nahkatakkini. Ensimmäisen mustan rotsin onnistuin kinuamaan 13-vuotiaana isältäni. Se oli aikaa, jolloin silloinen nahkatakkimuoti oli tulossa. Isäni on vaatetusalan ammattilainen, joten halutessani minun

Tällä paatilla seilattiin vuasikaudet Mäntyluadon ja Hullin väliä. Viätiin sahatavaraa ja tuatii jotai kans. Sit yks kerta ku oltiin töijätty Mäntyluatoo, jo ennen ku purkamine alko, ukko käski koko väen messii. Sanoi että retari on antanut uuden määräyksen. Seilataan Hullii, puretaan kakkosneloset, siirrytään tyhjänä Rottikseen, ja siältä täyttä hökää Bostoniin. Ja isoympyrää pitkin. Mitäs me, oltii hetki hiljaa. Ihmeteltii, että millä helevetin tavaralla voi olla nii kiire, ett rahdataan tämmönen vanha kiulu kuskaamaan Rotterdamista Bostoniin jottai nii kiireellist, että pitää Islannin ja Gröönlannin vedet koluta. Mut ei me marmatettu. Ei skönarin leipä niin levee oo, että oltas sen takii otettu ulosmaksu. Eikä semmosii nykyää enää noin vain oteta. Jos seilaa, ni tyästäs joutuu pitää kaikil tassuillas kii. Mänskäs sitte lastattiin pariss päiväss. Siält seilattii sunnuntaina, mää muistan, ja seuraavana sunnuntaina oli se risukuarma ulos paatist Hullissa. Se oli toinen päivä joulukuuta

Marraskuussa Jumala näki hyväksi tulla kylmien säiden. Kun rannat olivat usein riitteessä ja luntakin sateli, isäntä arveli, että elukoiden syötävät riittävät hyvin siksi kunnes pääsemme rekipelillä hakemaan Strömholmenissa niitetyt ja sinne pikkuiseen latoon jätetyt heinät ja lehtikerput. Nostimme verkkopaatin heti ensimmäisen lumisateen aikaan. Paatti on jo vanha, isäntä on jo kaatanut tukit uutta varten, ja mestari kävi etsimässä keulapuuksi sopivan juurakon jo juhannuksen aikaan. Niin me aloimme talvitöihin silloin marraskuussa. Paatinlaudat sahasimme ja monta muutakin askaretta teimme, joita emme suviaikana ole ehtineet. Toisin kuitenkin kävi. Joulukuussa tuli lauha sää. Lounainen tuuli puhalteli vaihtelevasti, eikä ilma juuri kylmennyt, jos kohta ei lämmennytkään. Heinä riitti hyvin, mutta arvelin kuitenkin, että Strömholmeniin kannattaisi mennä niin pian kuin mahdollista. Isäntä oli siinä sahatessamme tovin vaiti, kuten aina, kun minä ehdotan jotakin työtä tehtäväksi. Ehkä

Työnteko on päätetty lopettaa maassamme. Omistaminen näyttää olevan kannattavampaa kuin konkreettisten asioiden valmistaminen tai toisten pelveleminen. Niinpä taloudellista eli valtiollista käytännönvaltaa käyttävät tahot ovat päättäneet, että töitä ei enää kannata tehdä. Kaiketi maailma on tullut valmiiksi ja jäljellä on enää vallitsevien voimasuhteiden muutosten estäminen. Niinpä vallanpitäjät ovat päättäneet pistää pystyyn uuden syrjäytysaallon. Muutamat eivät enää katso materiaalisen hyvän jakamisen kannattavan. Tilanne on kuin hiekkalaatikolla, jossa on jo tovi tapeltu leluista. Hiekkalaatikon valtiaat ovat kaksi kahdeksanvuotiasta, jotka päättävät, milloin ja millä leluilla kahdeksan kuusivuotiasta saa osallistua leikkiin. On vain ilmennyt ongelma. Koska kuusivuotiaat yrittivät liittoutua ja riistää kahdeksanvuotiaiden väkivallan uhalla halussaan pitämät lelut ja olivat jopa voittaa, kahdeksanvuotiaat päättivät rikkoa lähes kaikki lelut. Nuorempien kannalta loputtomilla voimillaa

Olen jo pitkään ajatellut, että lähtisin kävelemään. Haluaisin tutustua ihmisiin, keskustella heidän kanssaan esimerkiksi näistä ajatuksista, joita olen täällä blogissa pohtinut ja pyrkiä tekemään jotakin hyvää ihmisille. Pieniä palveluksia tai jotakin sellaista. En tiedä, kauanko minulla riittäisi sanottavaa, mutta toistaiseksi näitä ajatuksenjämiä pyrkii päähäni, ja kävely tuntuu edistävän niiden syntymistä. En tosin tiedä, kiinnostaisivatko ne niin monia, että jaksaisin moista kävelyhanketta, mutta ideani tosiaan olisi kulkea jalan paikkakunnalta toiselle, tai vaikka fillarilla. Ja ehkäpä tarkoitus ei olisikaan, että esittelisin itse hyvinä pitämiäni ajatuksia, vaan että saisin ihmisiä kokoon rakentavassa ja lämpimässä hengessä - esimerkiksi hetkeksi pois täältä tietokoneitten ääreltä. Epärealistisissa haaveissani kuvittelen että saisin liikkeelle pieniä joukkoja, jotka ehkä kävelisivät osia matkoista mukanani, kävelyhän saa ajatuksen luistamaan, kunhan se ei ole niin rankkaa, ettei

Ei tarvitse olla edes nähnyt yliopistoa, että ymmärtää tieteen olevan tiedonmuodostusta tai -hankintaa. Kantasanahan on sama. Vastaavasti epävarmoista asioista sanotaan, että jokin kai on jotakin. Epävarmojen asioiden kanssa touhuaminen on siis kaidetta. Professori Jack Blunt työryhmineen (Blunt et al 2004, 258-262; 311-312) on päätynyt tulokseen, että valtaosa yliopistojen tuottamasta tiedosta päätyy välittömästi julkistamisensa jälkeen unholaan tai tuottaa vain inhimillistä tuskaa ja hämmennystä. Tieteen ja tiedon aiheuttaman tuskan tarkastelu ja määrittely kattaa suurimman osan teoksesta, mutta kaiketi sille on syynsä. Bluntin ja kumppanien johtopäätös ei ole mitenkään yllättävä. Kulahtanut sananlasku on jo kauan kertonut tiedon lisäävän tuskaa. Tiedettä ei siis tässä asiassa ole tarvittu tiedon tuottamiseen vaan olemassaolevan tiedon oikeuttamiseen ja perustelemiseen. Sinällään se ei ole huonoa tieteilyä, onhan tieteilijänkin oikeutettua kysyä ja tutkia, miksi jokin asia on kuten o