Kiipeily- ja killumatyö

Menneinä viikkoina on tullut kiipeiltyä ja killuttua fokkamastossa ja halkaisijapuomilla. Väittäisin että mastossa on helpompi tehdä roikkua ja tehdä töitä, vaikka putoaminen sieltä olisi taatusti näyttävämpi tapa päättää päivänsä. Halkaisijapuomilta pudotessa voisi jopa jäädä henkiin. Alla on vettä, pudotusta alle kymmenen metriä, eikä alla ole kaikin paikoin mainittavia esteitä. Teknisesti halkaisijapuomi on kuitenkin sikäli hankala, että tietyin paikoin joutuu käsillä ottamaan otteen oman painopisteen alapuolelta samalla kun seisoo edestakaisin huojuvalla vaijerilla.

On siinä työskennellessä tullut mietityttyä työturvallisuutta. Kuinka lähellä kuolemaa sitä oikeastaan onkaan. Koska fokka (keula-)maston prammitanko on maannut koko kesän laiturilla, Maston ylinkohta on ollut vain noin parikymmentä metriä kannen yläpuolella. Tai jotakin sellaista. Muistaakseni siellä tilapäisessä huipussa työskennellessä on noin kahdeksannen kerroksen tasalla, riippuen tietenkin siitä, kuinka korkealla verrokkikerrostalon perustukset sattuvat olemaan. Koen kovastikin turvavaljaan tuovan turvallisuutta. Aivan erityisesti silloin, kun seison siellä kerrostalokorkeudessa kahden.. hmm.. no... riman varassa. Taitavat olla vahvuudeltaan tyvessä 10 x 10 cm, jalkojen alla vähän vähemmän ja sitten heti kantapäiden takana vaikkapa 5 x 7 cm - jos sattuu seisomaan kasvot kohti mastoa. Jos ne pahuksen rimanpätkät, joita saalingeiksi kutsutaan, sattuvat olemaan kosteat, ne ovat myös hiukan liukkaat. Jos jostain syystä tasapaino pettäisi, koituva tapahtumaketju olisi tällainen: hyvällä tuurilla putoisin perhekalleuksilleni jommalle kummalle saalingille. Arvelisin että jokin itsesuojeluvaisto saisi tarttumaan kiinni siitä mistä sattuu saamaan mahdollisesta kivusta huolimatta. Huonommalla tuurilla putoaisi suoraan valjaan varaan. Tottahan siinä on kaikenmoiset turvajoustimet ja ties mitä työturvaviranomainen osaakin edellyttää. Ensinnäkin valjas nykäisisi kiristyessään erittäin ilkeästi. Toisekseen todennäköisesti loukkaisi itsensä aika tavalla kun putoaisi tai ainakin heilahtaisi jotakin maston rakennetta tai osaa päin. Kolmennennennennennennekseen voisi päätyä tilaan josta ei pääse itse pois ja jossa joutuisi odottamaan kunnes työkaverit vapahtavat tai pelastuslaitos tulee ja hakee haavoittuneen työmiehen ja vie pois. Ja koska mastossa ei olla ihailemassa maisemia vaan töissä, pudotessa voisi mukana olla jokin työkalu, johon kolhia itsensä. Joskus kyllä ehdin ihailemaan maisemiakin, mutta onpa ne vuosien varrella sieltä nähty erinäiset kerrat. Ei aina jaksa. Yleensä noissa mastohommissa ei kuitenkaan ole kiire ja joskus on ihan hyvä hiukan levätä, ettei keskittymiskyky kaikkoa. Ja lisäksi yleensä jaksaa kauemmin ja paremmin, jos pitää tauon ajoissa. Joskus siellä mastossa killuessa on nimittäin kulunut koko päivä ruoka- ja kahvitaukoja lukuunottamatta.

Sen hiton valjaan varaan ei siis haluta tipahtaa. Ja itse asiassa sen käsittely tekee työstä vaivalloista ja joskus se itse aiheuttaa jonkinmoisia vaaroja. Nämä kiipeilyköysisysteemit on luotu hiukan toisenlaisille paikoille kuin mastoille. Jos voisi roikkua suoraan katosta, ne olisivat hyviä. Ja sileää seinää vasten roikkuminenkin kävisi oikein mainiosti. En tosin jaksa ymmärtää, mitä työtä voi tehdä paikassa, jossa roikkuu saamatta tukea muualta kuin itsestään tai turvavarusteistaan. Mutta ehkä sieltä voi ihailla maisemia. Yleensä turvaköydet, valjaat, krikrit ja nousukahvat sun mun muut vehkeet tarttuvat työkohteisiin. Niin tapahtuu joskus, vaikka kuinka yrittäisi olla huolellinen. Ja mikäpäs sen mukavampaa kuin yrittää tehdä spagaattia vaikka nyt 18 metrin korkeudessa, ihan vain saadakseen jalkansa ulos jostakin killumaköyden ja haruksen välisestä kolosta.

Kuten sanoin, koen valjaan olevan turvakseni. Ja työnjohto kieltäisi tietenkin välittömästi kaikki kiipeily-yritykset valjaitta. Silti minua joskus ärsyttää ankarasti se. Ensinnäkään en usko, että jalkani lipeäisi saalingilta, väylingiltä, märssyltä, harukselta, toplentalta tai minkä päällä sitä milloinkin koipeaan pitää. Lisäksi minua ärsyttää se, että turvavaljaiden kanssa takeroidaan juuri silloin kun kiipeäminen tai laskeutuminen on muutenkin vaikeaa. Jos mukana vielä on puukkoja ja puntareita kainalossa ja vyöllä, viisimetrinen lankku takataskussa ja betonimylly vasemmassa kengässä. (Turvakengässä! Ilman turvavarusteita ei kiivetä, vaikka ne perhanan popot eivät mahdu niihin väleihin, joihin jalkaterä toisinaan kiipeämisen tuoksinassa pitäisi tunkea. En kuitenkaan hetkeäkään epäile, etteikö betongmylly mahtuisi jalkineeseen jalkani lisäksi, jos mastossa moista tarvittaisiin ja sinne pitäisi itse viedä.)

En kuitenkaan haluaisi luopua noista kiipeilypäivistä. Kaiketi olen motivoitunut työntekijä. Yleensä haluan tehdä siellä kertaheitolla hyvää jälkeä. Sitä varten yleensä varaan hyväkuntoiset työkalut, rauhallinen asenne, riittävän määrän materiaalia ja betonimyllyn kenkään. Enkä totisesti ole pahoillani siitä arvostuksesta, jota työyhteisössä ja sivullisilta saan noista hommista. Nautin myös rauhasta. Korkealla työskentelevää ei hoputeta. Ei meillä tosin ketään hoputeta, koska sinne ei ylipäätään pääse töihin, ellei motivaatiotaan ensin osoita vakuuttavasti - ja kiipeilytaitoaan. Se kiipeilyhomma ei ole kuin avantouinti - että itse suoritus on karmea, mutta jälkiolo upea. Kyllä siellä ylhäällä olosta nauttii aivan aidosti. Eikä se mitään supermiehen hommaa ole. Pikemminkin kyse on maltin ja oppimisen asiasta. Oikeat otteet ja jalansijat löytää yleensä aika helposti. Kovin raskastakaan se touhu ei ole. Riittää jos on ruista ranteessa sen verran, että pystyy pari leukaa vetämään ja kunto on muuten kohtuullinen.

Tänään killuttelin etupäässä halkaisijapuomilla. Siinä jossain vaiheessa huomasin, että 1) turvavaljas ei ollut missään kiinni, 2) seisoin yhden vaijerin varassa, nojasin lantiota hiukan ylempänä olevaan vaijeriin ja 4) en pitänyt mistään kiinni. Ehkä kyse oli välinpitämättömyydestä. Jotenkin kyllä nuo työturva-asiat ovat rutiiniluontoisia. En minä niitä erikseen mieti joka kerta, vaan valjaat nyt puetaan ennen kiipeilyä siinä missä kädet pestään vessasta lähdettäessä. Tässä iässä (olenpa pätevä! olen jo näiiiin vanha ja kokenut!) ei ole enää tarvista näyttää. Heräsi kuitenkin ajatus, että tutut riskit ovat vaarallisimpia. Eihän siinä tilanteessa mitään ollut. Pudotusta ei montakaan metriä ja mitä nyt lapsalvaa - lampaanrasvan ja tervan seos - kenkäpohjissa oli hiukan liukasta.

Töistä menin sitten kaverini rakennustyömaalle. Maalattiin julkisivua parin metrin korkuisella tellingillä viitisen tuntia. Ylläolevissa työturvamietteissä taivalsin sitten kotia kohti kahdeksan jälkeen. Oloni oli tyytyväinen, tänään ei ole pänninyt kertaakaan ja paljon on saatu aikaan. Kaiketi minulla pitäisi olla paha olo riskien jälkeen, tai jopa helpottunut raukeus.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito