Ykkösiä ja toistoa

Pari huomiota varhaisemmista teksteistäni.

Maailmankaikkeus, lyhyt oppimäärä -sarjassa esittämäni ajatus 1:stä jonkinlaisena olemisen perustapana näkyy olevan aika lähellä maailmankaikkeuden syntyä akateemisesti tutkivien näkemystä singulariteetista. Singulariteetti taitaa täsmälleen olla se hiukkanen, joka alkuräjähdyksessä räjähti ja jonka hajottau maailmankaikkeuden tilavuus - jos niin ylipäätään voi olla - alkoi laajeta huimaa vauhtia. Vauhti on ollut niin huima, etten viitsi mennä lunttaamaan, mikä numero oli sinne eksponenttiin pistettävä. Ero on kuitenkin siinä, että minä oletan tavallaan monia singulariteetteja, jotka eivät räjähtele eivätkä aiheuta laajenemista. Tosin joudun sitten erikseen pohtimaan, mistä niitä 1:ä maailmankaikkeuteeni ilmenee. Muistaakseni oletin siinä jonkinlaisen luojan, minän, joka luo niitä maailmankaikkeuksia. Niin muodoin niitä 1:ä on juuri niin paljon kuin luoja niitä arvelee olevan.

Toinen seikka, jota pohdiskelin, on tämä taipumukseni päätyä kirjoittamaan samoista asioista kerran toisensa jälkeen. Ehkä kirjoitan tästäkin jo toista tai ties vaikka viidettä kertaa. Taiteilijoille se näyttää olevan kovin tavallista. Jos katsellaan vaikkapa sanomalehdissä ilmeneviä sarjiksia, seikka on helppo havaita. Fingerpori-sarjakuva esimerkiksi perustuu jatkuvasti sanaleikkeihin. Yhdessä fingerporissa käytetään esimerkiksi täsmälleen samaa sanaleikkiä kuin minä ehkä vuosi sitten. Jaetaan yhdyssana uudella, yllättävällä tavalla. "Hienostoalue" on tavallisesti "hienosto-alue". Minä, ja se Fingerporimies, olemme jakaneet sen "hien-osto-alue". Pidän kiinni jonkinlaisesta isyysoikeudestani tuohon sanaleikkiin, koska julkaisin sen täällä aikaisemmin kuin sarjisjätkä hiukan tunnetummassa ja arvostetummassa julkaisussa. Myönnän kuitenkin, ettei minulla ole mitään oikeutta luulla olevani ainoa joka sen sanaleikin pystyi keksimään.

Itse asiassa Fingerporit sentään sisältävät kerran toisensa jälkeen jonkinlaisen yllätyksen. Jos ajattelemme toista suhteellisen suosittua sarjakuvaa, B. Virtasta, yllätyksiä ei kannata odottaa koskaan. Huvitus on stripistä toiseen siinä, että Virtasta jyrätään joka taholta. Samoin kiroilevan siilin idea on siinä että siili kiroilee. Hellyttävää kyllä, en väitä vastaan. Mutta silti jotenkin tympeää. Siili sanoo että perkele tekstistä toiseen.

Vaan mitäpä taiteilija voi tehdä välttääkseen toistamasta itseään? Ajatteleminen on pahuksen vaikeaa hommaa. Yleensä käy kuten Fingerpori-Jarlalle: tulee ajatelleeksi ajatuksen jonka joku muu on jo ajatellut. Ja jos joskus löytää uudenkarhean ajatuskiteen, hioo sen kauniiksi ja jakaa muiden iloittavaksi, on jo juuttumassa tähän samaan suohon. En millään usko, että joku pystyisi keksimään jotakin täysin uutta ja tuoretta joka ainoan päivän sarjakuvaan tai lauluun tai... hooh... mitä kaikkea ihmiset tekevätkään kerrasta toiseen. Mielestäni vaihtoehtoja on kaksi: joko välttää toistoa ja tyytyy siihen, että uusia ajatuksia ilmenee vain harvoin tai sitten toistaa kunnon käsityöläisasenteella. Ei edes yritä väittää että keksii joka päivä jotakin uutta ja hienoa ja odota että ihmiset taas kiittelevät omaperäisestä näkemyksestä, vaan tehdään jotakin kerran toisensa jälkeen erityisen hyvin.

Toinen vaihtoehto uuden luomiseksi joka päivä on ryhtyä kummallisuuksiin. Hitsailla vaikka fillarinrunkoja pyramidiksi ja sitten selitellä teelmän merkityksiä käyttämällä erilaisia kaukaahaettuja asiayhteyksiä, huonoja vertauksia ja väittämällä peitellysti, että teoksella pitäisi nähdä jokin arvo, vaikkei edes itse pysty kertomaan, mikä. Että kukin saa keksiä ihan itse fillarinromukasalle jonkin taiteellisen arvon. Ei väliä minkä, kunhan se arvo on ylevä.

Minusta olisi taiteessa, jota tämä blogikin kai ainakin osittain pyrkii olemaan, paras palata arvostamaan erityistä teknistä taituruutta. Ja ainakin sitä, ettei teos näytä hutaistulta kasalta jolle kerjätään arvostusta. On tietenkin surullista että saatan tässä vihjaista, että itseäni korkeammin koulutettujen taiteilijoiden teokset olisivat merkityksettömiä läjiä, keisarin uusia vaatteita ja... no, joutavaa mitättömyyttä. Onneksi riittävä itsetunto suojaa arvostelulta ja jos istuu riittävän usein taidetoimikunnan puheenjohtajan kanssa samassa kapakassa, apurahat virtailevat myötäänsä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito