perjantai 30. joulukuuta 2011

Valkokulta

Olen ihmetellyt valkokultaa. Valkokulta on siis metalliseos, jossa on kultaa ja palladiumia. Lisäksi korut on yleensä päällystetty rodiumilla, ja ne näyttävät hopeisilta.

Hopea taas on halvempaa kuin kulta.

Ymmärrän kultakorun arvon. Minusta ei ole tuomittavaa osoittaa arvokkaita asioita arvokkailla symboleilla. Jos joku pitää kihlautumista tärkeänä asiana ja haluaa näyttää sen kultaisella sormuksella, kyseessä ei taatusti ole pröystäily. Mutta valkokulta? Ostaa muodikas valkokultasormus ja sitten joutua selittämään, että tämä sormus näyttää halvemmalta metallilta, mutta on se oikeasti kultaa. Ja palladiumia ja rodiumia. Ihan yhtä arvokasta kuin se kultasepänkulta, jossa on joukossa hopeaa tai kuparia tai mitä lienee, ja joka on arvokkaan näköistä.

Kyse on keisarin uusista vaatteista, kun kerran pitää selittää, että esine on arvokkaampi kuin miltä se näyttää. Pidän tässä avoimesti itseäni muita parempana ja sanon, että jos hankin jotakin erityisen arvokasta, haluan että muutkin tajuavat sen arvon selittelemättä. Kun erehdyn pistämään ylleni näkymättömästä kankaasta tehdyt vaatteet, voin käyttää valkokultaista korua.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Kuivatut perunat

avaxt: muistan kun olin lapsi, ja isoisäni pesi perunoita. mä kuivasin ne ja pistin työpöydän reunalle jonoon :D
BodomBeachTerror poistui keskustelusta
anttilaantti: nyt vaan oottelen et ne alkaa kiehuun
anttilaantti => avaxt: vieläks sä kuivaat pestyt perunat
avaxt => anttilaantti: mulla on nykyään perunankuivauskone
anttilaantti:
anttilaantti: sellasta en oo nähnytkään
avaxt: gigantista, 199,95 euroa :D
sisukas4: tyhmää kuivaa yhet v*** perunat

maanantai 5. joulukuuta 2011

Liian helppo ratkaisu

Koulukodissa tuli mitta täyteen nuorten aggressionilmauksista. Sinne päätettiin hankkia nyrkkeilysäkki ja -hanskat. Hetken homma toimi hyvin. Aina, kun pinna kiristyi ja ilmapiiri kävi kirpeäksi, ohjaaja ohjasi nuoren pieksämään säkkiä. Yleensä vartti säkkiin kohdistettua väkivaltaa riitti toinnuttamaan nousevan kiukun.

Eräänä päivänä sattui, että ohjaajan pieni, harkitsematon lipsaus oli viimeinen pisara hermostuneelle nuorelle. Jo omaksuttuun tapaan nuori kiikutettiin säkille, mutta nuori päättikin piestä ohjaajaa. Hyvin se kävikin, olihan hän treenannut säkin kanssa jo monta, monta kertaa.

keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Köyhän miehen talousfilosofiaa

Voisin lyödä jonkun kanssa miljoona euroa vetoa siitä, että euro ei kaadu, jos vain joku vastaavasti on valmis lyömään vetoa siitä, että se kaatuu. Nimittäin, jos olen oikeassa, saan miljoonan. Jos olen väärässä, voin kirjoittaa miljoonan arvottoman euron shekin. Tosin, vaikka euro ei kaatuisi, se voisi syöksyä superinflaatioon. Miljoona euroa ei ehkä kohta ole suurikaan raha. Enkä oikeastaan tarvitse miljoonaa. Muutama tonni kattaisi velkani ja omaisuuden lajeista tulevaisuuden turvaksi kelpaa lähinnä viljelysmaa - ja sekin vain aivan äärimmäisissä kriiseissä, joissa valtion ruokahuolto on lamaantunut yli yhden satokauden mittaiseksi ajaksi.

Jossain täällä blogini vanhimpien tekstien joukossa lyhyt tarina yhden euron taloudesta. Siinä euron arvo riippuu siitä, kenen taskussa suljetun yhteisön ainoa yhden euron kolikko sattuu olemaan. Jos se sattuu olemaan sillä, jolla ei ole tarvetta luopua kolikosta, se on hyvin arvokas. Jos se on hädänalaisen taskussa, se on hädin tuskin minkään arvoinen. Kenties jotakin sellaista on edessämme.

Valuuttamme kuuluu olevan äärimmäisessä hädässä. Olemme pian yhden euron taloudessa, jossa rahan arvo riippuu sen käyttäjästä. Tai vaikka niin ei olisikaan, vähäosaisimmat kärsivät jälleen markkinamiesten ahneudesta. Jos euro hajoaa, koko joukko markkinauskovaisia opportunisteja putoaa vihreältä oksalta. Kuitenkin suurimpaan hätään joutuvat ne, joilla ei ole mitään ennestäänkään. Tai ne, joiden omaisuuden arvo romahtaa. Asuntolainojen korot nousevat ja asuntojen hinnat voivat laskea reippaastikin. Pankit vaativat lisävakuuksia kuten 90-luvun alussakin. Väkeä potkitaan työpaikoiltaan. Nykyään yhteiskunnalla on myös valmiina mekanismit toimittaa työttömäksi joutuneet pakkotyöhön. Tarkoitan erilaisia harjoitteluita. Toivon vain, ettei tätä pakko- tai orjatyön teettämisen mahdollisuutta käytetä tutisevan talousjärjestelmän tukemiseen ihan kuinka kauan vain. Pitkällä aikavälillä sen seurauksena olisi katkeroitumista ja kenties huomattavaakin yhteiskunnallista epävakautta.

Ajatukseni euron jälkeisestä tulevaisuudesta perustuu ihmisten toimintaan ja sietokykyyn. Ihminen on sopeutumiskykyinen ja useimmat meistä kestävät koviakin kolauksia. Jatkuva kriisi sen sijaan saattaa kaataa väkeä. Hulluinta tässä on se, että väkeä saattaa alkaisi sortua asioihin, joiden hoitamiseksi olisi keinot - mitä sortumisella tarkoitankin. Näillä näkymin meitä ei uhkaa luonnonkatastrofi vaan oma ahneutemme.

Haluan vähän pelotella ja esitän ajatusleikin: oletetaan että maamme johdolle olisi tärkeintä ylläpitää nykyinen yhteiskuntajärjestys hinnalla millä hyvänsä. Ruoan hinta maailmanmarkkinoilla on noussut. Tyly virkamies maan hallinnossa laskisi, paljonko maassa olevista elintarvikkeista on voidaan myydä ulkomaille. Laskelmat ovat valtaapitävien käytössä tosia, koska matematiikka on välttämätön ja erehtymätön järjestelmä. Ja jotkut sen jopa uskovat. Kuka tahansa itseään monimutkaisempien järjestelmien kanssa toiminut tietää, että vaikka laskutoimituksia ei voi viilata, niiden perusteita voi kyllä. Laskelmat voisi perustella tietoisestikin niin, että köyhin väestönosa ajettaisiin nälkäkurimukseen. (Olenpa pessimisti. Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole mitään erityistä syytä uskoa ihmisten yleiseen hyväntahtoisuuteen.)

En ole taloustieteilijä. En tunne markkinoiden lainalaisuuksia. Mutta sen tiedän, että jokin on pahasti vialla, enkä tarkoita yksin euron tutinaa tai talouskriisiä, joka on käsillä erinäisissä Euroopan maissa. Sitten 90-luvun laman meitä on jatkuvasti peloteltu ties millä talouskatastrofilla. Kun yksi huolestuneesti väräjävä ääni on saatu hiljaiseksi, jostakin on noussut toinen asiantuntija ennustamaan talouden tuhoa. Markkinapelit ovat jatkuneet. Osakkeita on vaihdeltu ja odotuksista on pyydetty huimia hintoja. Ja maksettu myös. Tyhjälle on annettu kova hinta, kunhan se on puettu oikeisiin sanoihin. Joltinenkin osa tavallisten ihmisten asuntolainoista ja muista luotoista (joita minullakin on) perustuu siihen samaan tyhjyyteen. Itsensä toteuttavat ennusteet ovat nyt kaiketi käymässä toteen: on pelätty tulevaa lamaa ja on haalittu kiivaasti, mitä on saatu, ennen kuin järjestelmä kaatuu.

Voisiko olla niin, että yskivä ja oikutteleva talousjärjestelmä on tulossa tiensä päähän. Olisko se kuin autonrämä, joka savuttaen ja nykien ryömii kohti romuttamoa? Olemmeko yrittäneet paikkailla ruosteen syömiä reikiä purukumilla liian kauan? Ovatko taloudellisen vallan kahvassa olevat olleet liian lyhytkatseisia? Kenties pelänneet että heidän omaisuudestaan suuri osa menettää arvonsa, vaikka sen arvon menetys ei edes vaikuttaisi heidän arkeensa? Ovatko ihmiset seonneet omaan näppäryyteensä? Olemmeko yrittäneet ajaa kaksinkertaisella nopeudella, että ehdimme huoltoasemalle ennen kuin polttoaine loppuu? Siltä minusta ainakin näyttää.

Nyt on eletty lyhytnäköisen ahneuden ehdoin. On osoiteltu syyttävin sormin niitä, jotka ovat kehdanneet vastustaa ja esittää poikkeavia mielipiteitä. Niinhän toki tehdään aina. Vastarannankiisket ja toisinajattelijat on solvattu hiljaisiksi. Ne, joilla on ollut valtaa ja varaa, ovat ostaneet itseään miellyttävät näkemykset tukemaan itsetuntoaan. Käsitteet "ahneus" ja "tuottavuus" on sekoitettu. Tuottavuutta on nostettu lyhytnäköisesti: vaikka sitä tyhjään perustuvaa varallisuutta ja oikeitakin resursseja riittäisi, ei ole osattu huomioida kaikkia kustannuksia. On unohdettu, että ihminen ei ole kone, jota voi virittää tehokkaammaksi ja tehokkaammaksi ilman kustannuksia. Nyt, kun seuraan keskusteluita netissä ja ihmisten keskuudessa, väittäisin, että maassamme on monin tavoin huono ilmapiiri. Täällä riidellään ja rähistään, siitä olen kirjoittanut jo ennenkin. Vastakkaisia mielipiteitä nujerretaan muistamatta, että selkäsaunan antaminen ei välttämättä todista omaa oikeassaoloa. Sillä on käytännöllistä merkitystä vain siltä osin, että piestyyn sattuu ja hän suuttuu. Joka paikassa ja joka asiasta on ankara kilpailu. Viime vuosiin asti sen on nähty tehostavan kaikkea yhteiskunnan toimintaa. Kilpailun hiljainen sivutuote, loppuunpalaneet pienyrittäjät ja väliportaan johtajat ja pätkätöitä pakertava työvoimareservi, on nähty vain välttämättömänä pikkupahana. Uupuneet ovat siitä mukava vastustajaryhmä, että he eivät pane vastaan. Jos päivässä jaksaa valvoa muutaman tunnin, ei ole kovin innokas lähtemään barrikadeille.

Olen ennen kaivannut jonkinlaista ylimaallista äitihahmoa, joka tulisi tämän hiekkalaatikon reunalle ja käskisi suurimpien kakaroiden antaa osa hiekkalaatikosta ja leluista myös pienten lasten käyttöön. Vaan eipä ole sitä kuulunut - onneksi. Kun tuo superäiti poistuisi, vanha meno jatkuisi. Sen sijaan olisin iloinen, jos ahneimmat saisivat tällä kertaa tuta ankarimman muistutuksen. En tosin tiedä, ketkä ahneimpia ovat, paitsi ne osakemiljonäärit, jotka kuvittelevat olevansa oikeutettuja omaisuutensa karttumiseen tekemättä itse mitään.

Me toisen maailmansodan jälkeen syntyneet olemme ilmeisesti tuudittautuneet siihen, ettei sellaista kriisiä tule, joka veisi hyvinvointimme. Olemme kuin rikkaan suvun poispilatut vesat, joiden elämässä on tärkeää se, että tyyny on tarpeeksi pehmeä. Minulla on arvaus, että ihminen tarvitsee todellisia haasteita pysyäkseen virkeänä. Lisäksi ihminen tarvitsee kokemuksen omasta riittämättömyydestään säilyttääkseen kyvyn huomioida toisia. Todellisella haasteella en tarkoita mitään tosi-tv-sarjojen temppuilua, vaan arkielämän koettelemuksia, joissa epäonnistumisesta koituu muutakin kuin ikävä tunne. Ainakin joillakin meistä elämän pääsisällöksi näyttää nousseen elämysten ostelu. Mitä enemmän niitä on saatu haalittua helpolla ja vaivatta, sen vähäisempi on niiden suoma tyydytys. Niitä ka pitää saada lisää ja lisää, kuten alkoholistin viinaa. Kärjistän, että riittävän pehmeä tyyny vie tarpeen tavoitella yhteistä hyvää.

Tarvitsemme siis jonkinlaisen yhteisen uhkakuvan. En tarkoita sotilaallista uhkaa kuitenkaan. Tai jos emme uhkaa, niin jonkin muun seikan, joka välttämättä pakottaa puhaltamaan yhteen hiileen. En usko, että mikään muu rajoittaa tätä kränäämisen henkeä, jota maassamme tuntuu olevan. Tästä voisin siirtyä paasaamaan ääri-individualismin kiroista, mutta olkoon. Olen tullut jo nyt lyhyessä tekstissä liian etäälle alkukohdasta. Monta näkökulmaa on jäänyt huomioimatta, enkä varmasti pysty edes ajattelemaan niitä kaikkia. Sanotaan nyt niin, että jos euro romahtaa ja maatamme kohtaa ankara kriisi, minun arvaukseni mukaan väestö jaetaan entistä rajummin hyvä- ja vähäosaisiin. Hiukan valoisampi vaihtoehto on, että löytyy jokin koko kansaa yhdistävä aate ja tavoite. Tältä kannalta on valitettavaa, että ”koti, uskonto ja isänmaa” on korvattu ”minulla, minulla ja minulla”.

Jos tämä valuuttamme nyt kyykähtää, toivon, että se on uuden ja paremman tulevaisuuden alku. Ja paremmalla en tarkoita sitä, että yhä harvemmalla menee yhä paremmin.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Usko

Usko pois, sanoi ateisti.

perjantai 25. marraskuuta 2011

Tuntelimamake

Konsa seuraavan kerran on vastaanotto, pyydän lääkäriltä mantelitumakkeen puudutuksen tai lähetteen eutanasiaosastolle.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Auton hankinta

Auton hankintahan perustuu järjen käyttöön, eikö totta? Järkevää tässä tapauksessa on taloudellisuus, luotettavuus, turvallisuus sekä ulkonäkö- ynnä tyyliseikat vähäisissä määrin. Vähäinen määrä tarkoittaa, että auto ei saa olla ulkonäöltään tai merkiltään sellainen, että sitä hävettää katsoa tai sillä ajaminen pännii.

Tarpeet ovat seuraavat: kilometrejä kertyy vuodessa 20 000 - 30 000. Valtaosa noista kilometreistä ajetaan yksin tai autossa on kuljettajan lisäksi enintään yksi ihminen. Kolmas henkilö on mukana vain joitakin kertoja vuodessa. Sen sijaan autossa kuljetellaan kaikenlaista tavaraa, kuten soittimia ja vahvistimia, purjehdusvarusteita ja veneen osia, leiritavaraa ja sen sellaista. Tämänkaltaisia kuljetustarpeita esiintyy useita kertoja kuukaudessa. Autoksi valitaan kustannussyistä pienin mahdollinen tarpeet tyydyttävä, sillä turhaa materiaalia tai tyhjää tilaa ei kannata kuljetella pitkin maanteitä. Kuljetustarpeiden takia korimalliksi varitaan farmari. Porras- tai viistoperä tulee kysymykseen, jos takapenkin saa kaadettua jotenkin järkevästi ja tavaratila ja -luukku ovat suuret. Lisäksi autolla joutuu toisinaan kuljettamaan pitkiä tavaroita. Tukeva kattoteline tai mahdollisuus sellaisen kiinnittämiseen on välttämättömyys. Hinauskoukku on plussaa.

Ajoneuvon hankintaan on budjetoitu noin 4000 euroa. Sillä saa 9 - 13 vuotta vanhan keskikokoisen farmarin, jolla on ajettu 150 000 - 250 000 kilometriä. Tosin huomiota ei kannata kiinnittää yksin ajettuihin kilometreihin. Hankinnan kannaltahan kiintoisampaa on se, paljonko niitä on jäljellä. Esimerkiksi Mercedes-Benziä on pidetty luotettavana ajokkina, joilla ajetaan ennen romuttamista yli puoli miljoonaa kilometriä. Pienemmän kokoluokan farmarimersun saa suunnilleen noilla ehdoin. Toisaalta, Mercedeksen ylivertainen laatu alkaa olla historiaa. Katsastustilastoista ilmenee, että luotettavimpia autoja ovat japanilaiset, erityisesti Toyotan eräät mallit. Kärjen tuntumassa ovat myös Honda, Nissan ja eurooppalaisista Saab. Audin eräät mallit ovat myös luotettavassa maineessa. Tilastojen mukaan Mersut reputtavat katsastuksen huomattavasti useammi kuin nämä mainitut. Reilut kymmen vuotta vanhat C-sarjan mallit löytyvät tilaston puolivälistä, samoilta paikkeilta kuin vaikka Fiat Punto. Ja Fiat nyt ei ole mikään laatumerkki edes minun mielestäni.

Huomio pitääkin kiinnittää myös ajokilometreihin. Eilisen käytettyjen autojen nettimarkkinointiin perehtymisen perusteella harvalla Puntolla ajetaan yli 200 000 kilometriä. Syy on ymmärrettävä: niillä kilometrein malliin alkaa tulla suurempia remontteja, mutta korjaaminen on kalliimpaa kuin uudemman Punton hankinta. Romutuspäätöksen tekeminen lienee suhteellisen helppo. 200 000 kilometriä ajetulla mersulla saattaa olla edessään vielä 400 000 kilometriä. Tämä puoltaisi mersun hankintaa, mutta vielä ei ole pohdittu, millä kustannuksilla nuo loput 2/3 kilometreistä ajetaan. Kertyykö mersuihin paljon kilometrejä, koska niitä hankkivat merkkiuskovaiset automiehet, jotka ovat aivan varmoja, että ikioma mersu on sen tihenevään korjaamiseen kuluvien eurojen arvoinen? Jos Punto sattuisi täyttämään kuljetustarpeet, olisko edullisempaa ostaa kerran, pari vuodessa vanha puntonrötiskö ja lähettää se romuttamolle ensimmäisen suuremman vian iskiessä? Ja jos, voidaanko luotettavuuden vaatimus katsoa täytetyksi? Ja onko Punto turvallinen? Kolaritilanteessa se lienee heppoinen, ja lisäksi esimerkiksi ajovalot ovat juuri ja juuri Juhani Ahon isän öljylamppua kirkkaammat.

Ylläolevasta voimme päätellä, että ajettujen kilometrien määrä ei ole yhtä tärkeä kuin jäljellä olevien kilometrien määrä. Ajokin jäljelläolevia kilometrimääriä kannattaa taas vertailla myös kustannusten perusteella. Oletetaanpa, että Mersulla on niitä jäljellä 300 000 ja japanittarella 200 000, jonka jälkeen auto toimitetaan romuttamoon tai myydään loppukäyttäjälle nimellisellä summalla. Kustannuksista ei siis vähennetä auton myyntihintaa. Käykö mersu harvemmin huollossa? Ovatko japanilaisen osat halvempia? Lisäksi autoilun hinnassa pitää tietenkin huomioidan polttoainekulut. Nähdäkseni monet ovat taipuvaisia tuijottamaan ensisijassa niitä, mutta kuitenkin ne ovat vain osa kustannuksista. Ajatellaanpa näin: kahdella vastaavalla autolla on hinnan ero 1600 euroa. Näistä halvempi kuluttaa litran enemmän sataa kilometriä kohden. Paljonko pitää ajaa, että kalliimman osto on tältä kannalta perusteltua? Tällä hetkellä tuolla summalla saa noin 1000 litraa bensiiniä. Karkeasti sanoen tuolla polttoainemäärällä ajetaan 10 000 - 15 000 kilometriä. En nyt jaksa ajatella, millaisen matemaattisen kaavan tästä vääntäisi. Ensimmäisessä kappaleessa määritellyissä ajomäärissä vuotuinen polttoaineen kulutuksen ero olisi joitakin satoja litroja. 1600 litran hinnanero olisi kuitattu esimerkiksi neljässä vuodessa. Sillä ajalla autoon olisi kertynyt kilometrejä noin 100 000. Neljän tuhannen hinnalla ostetulla autolla olisi siis yhä rutkasti kilometrejä edessään - jos siitä huolehditaan hyvin, eikä se satu olemaan huono yksilö.

Arvoisa lukija! Oletko jaksanut tähän asti? Hienoa! Ajattelin kirjoittaa vakuutusmaksuista, koska ne vaihtelevat kovasti automerkistä ja -mallista toiseen. Jätän ne sikseen, koska siinä todellisen elämän tilanteessa, joita nämä hankintamietteet koskevat, bonuksia on jo kertynyt rutkasti. Ymmärtääkseni lähipiirini autonostaja ei ole edes halukas ottamaan täyskaskoa. Mutta päättäköön ostaja tietenkin itse, hänenhän ne rahatkin ovat. Minä lainaan ajokkia harvakseltaan.

Pitää myös muistaa, että ostohinnan lisäksi auton hankinnasta kehkeytyy muitakin kuluja ja vaivoja. Sopivia tarjokkaita pitää käydä katsomassa, mikä on aikaaviepää ja maksaakin hiukan. Jos onnistuu löytämään hyvän auton kaukaa kotoa, se tietenkin kannattaa käydä ostamassa. Auton hyvyyttä taas ei voi tietää ennen kuin sen on tarkastanut. Kovin monta pitkää, turhaa reissua ei ole järkevä tehdä. Etelä-Suomessa voi kai pitää lähtökohtana, että ihan hyvä auto löytyy kotipaikkakunnalta tai läheisestä suuresta tai keskikokoisesta kaupungista. Ainoastaan poikkeuksellisen lupaavaa yksilöä kannattaa lähteä katsomaan kauemmas. Toijalan taakse ei reissata katsomaan kuin selvästi alle 200 000 kilometriä ajettua katsastustilaston mukaista laatuvaunua - jos se on lisäksi vastaaviin verrokkeihin nähden edullinen ja muutoinkin mieleisen oloinen.

Luotettavuus ja turvallisuus näyttävät käyvän jossain määrin käsi kädessä. Autot, joilla ajetaan ennen romuttamistaan esimerkiksi puoli miljoonaa kilometriä, ovat verrattain usein myös turvallisia onnettomuustilanteessa. Lisäksi niiden varustus lienee usein laadultaan onnettomuuksia ehkäisevää: valot ja jarrut ovat hyvä, ohjaus täsmällinen ja niin edelleen. Osa automiehistä tosin näyttävät tekevän tyhjiksi nämä laatuautojen edut kaahaamalla kovempaa. Sen kyllä osaan sanoa, että jos ajaa rajoitusten mukaista suurinta todellista nopeutta, saa aina jonon taakseen. Väittäisin, että luotettavuus ja turvallisuus ovat enemmän kiinni ajotavoista ja auton huollosta kuin sen merkistä ja mallista. En tällä kuitenkaan kiellä, etteikö liikenteessä olisi kaiken maailman kotikylän kankkusia. Heidän aiheuttamiin onnettomuuksiin toisen osapuolen ajotavoilla tai -neuvolla ei ole mitään vaikutusta. Heidän varaltaan turvallisn ajokki olisi tietenkin panssarivaunu. Turvallisuuden huomioisin lähinnä jättämällä muutoinkin huonolaatuiset ajokit kauppaan. Oman kokemukseni mukaan Citroen on täysin kelvoton merkki. Tosin kokemukseni ovat vuosien takaisia, mutta tässä ollaan astumassa autoihin liittyvien mielikuvien maailmaan. En vieläkään suostu uskomaan, että sitikat mitään laatuvehkeitä olisivat. Työkaverillani oli Renault Clio. En osta sellaista. Opeleita monet moittivat, ja tuttavapiiristäni löytyy erittäin epäonnistunut ja erittäin onnistunut Opel-hankinta. Fiatit saavat myös minun puolestani jäädä kauppojen takapihoille ruostumaan. Ainoa poikkeus olisi kilometrimääräänsä nähden poikkeuksellisen edullinen Punto, mutta se taas ei täytä kuljetustarpeita. Ja punto taas, kuten todettu, on kuin paperia rattijuopon jyrätessä päälle.

Yllättäen jotkut Mecedekset mahtuvat budjettiin, eivätkä ole vielä läheskään puolta miljoonaa, tai edes 300 000 ajettuja. Mersuja vain on tuotu Saksasta viime vuosina autolauttalasteittain. Matkamittarien manipuloinnista Saksassa on ollut paljon puhetta. Hintaansa nähden vähän ajettu mersu tulisi siis kysymykseen, jos sen todellisesta ajomäärästä ja kunnosta voisi jotenkin varmistua. Erityisesti Mercedestä puoltaa tuttavapiiriini kuuluva mersuharrastaja, joka on vakuuttanut minut osaamisestaan. Kertaakaan hänen korjaamansa autot eivät ole kärsineet korjaajan taidottomuudesta.

Koska tarkoitus oli hankkia luotettava ja turvallinen auto, talouden järjen sanelema mahdollisuus ostaa vanhan puntonrämä tai vastaava vaikka joka neljäs kuukausi jätetään väliin. Auton varsinainen omistaja joutuu tässä olemaan vielä tiukempi. Hänellä on työ, jossa ei määräajoista saa myöhästyä. Jos hän lähtee kohti työtehtävää hyvissä ajoin, myöhästymisen syyksi ei kelpaa se, että auto hajosi matkalla. Niinkin tietenkin voi käydä, mutta sen tapahtuman todennäköisyyteen voi vaikuttaa.

Nyt lienee aika astua mielikuvien maailmaan. En pidä itseäni automiehenä. Tiedän kyllä suunnilleen, minkänimisiä osia autoon kuuluu ja mikä niiden tehtävä on. En kuitenkaan ole niitä, jotka rassaavat autoja näpit rasvassa. Se ei kiinnosta minua, eikä minulla - osin siitä syystä - ole taitojakaan. Ja varsinkaan en ole niitä miehiä, jotka vääntelevät näpit rasvassa kurjalla jakoavaimella niitä pultteja ja muttereita, joihin ammattimiehet kajoavat vain hyvälaatuista momenttiavainta ja hylsyä käyttäen.

Seuraavassa tiivistän oman näkemykseni siitä, mitä autoista yleensä ajatellaan. Aloitetaan Mercedes-Benzistä. Mersukuskit ovat autouskovaisia, joilta puuttuu kyky ja halu laskea kustannukset. En tiedä montako Ladaa Mercedeksen hinnalla saa, mutta olen varma, että niillä Ladoilla ajaa pitemmän matkan kuin edes esimerkillisesti huolletulla mersulla. Kestävyys ei siis ole taloudellinen järkiperuste tässä asiassa. Luotettavuus on jo mutkikkaampi kysymys. Lada loppuu ennen kuin Mersu. Luotettavuuden suhteen olennainen kysymys on, antaako Siperian-Mersun yllättää itsensä. Ainakin ne perinteiset mallit olivat yksinkertaisia ja parhaassa tapauksessa luotettavia. Aiheesta on juttua tämänkin blogin varhaisemmassa kirjoituksessa.

Mersun valinta on siis imago- ja mielikuvakysymys. Tässä yhteiskunnassa Lada ei kelpaa edustusautoksi. Mersu kelpaa. Japanilaiset ovat siinä rajoilla: suurehko, uusi auto varmasti kelpaa, vanha ja pieni ei. Tavalliselle autoilijalle imagokysymys ei tietenkään ole yhtä keskeinen. Useimmat autoilijat kai suosivat merkkejä ja malleja, joista on ennestään hyviä kokemuksia. Toinen vaihtoehto lienee se, että valintatilanteessa jotkut autot hylätään merkin ja mallin mielikuvan takia.

Seuraavana pohdin BMW:tä. Olen jo ennenkin tässä keskustelussa määritellyt bemarikuskit itsekkäiksi kaahailijoiksi. Toisaalta, BMW on ainakin ollut laatuauton maineessa, vaikka käyttämäi katsastustilastot eivät sitä tuekaan. Lisäksi BMW on ollut persoonallisesti muotoiltu auto, vaikka nykyäänhän kaikki autot näyttävät samalta. Tuulitunnetestit ja polttoainetaloudellisuuden vaatimukset sanelevat muotoilua. En muista nähneeni BMW:tä taksina. Kun kirjoitan nyt tämän, niin todennäköisesti pian näen. Taksiautoilu on kuitenkin liiketoimintaa. Auton pitää olla tilava, mukava, luotettava ja lisäksi edullinen ajaa ja ylläpitää. Ehkä bemarin urheilullinen olemus käy käsi kädessä urheilullisen ajamisen, eli itsekkään kaahailun kanssa. Kaiken yllä sanotun perusteella BMW ei täytä kriteereitä. Lisäksi, jos on tarvis ajaa urheilullisesti, voi hankkia moottoripyörän. Sellainen kiihtyy ja kulkee, ja sellaisella pääsee halutessaan ajokortistaan eroon pitkäksi aikaa.

Audi: egoisti, joka ei ostanut mersua tai bemaria. Jotkut mallit näyttäisivät olevan yhä laatuvehkeitä.

Volvo: traktori. Yhä vain, vaikka nykyvolvot näyttävät autoilta siinä kuin nykymersut ja nykytoyotat. Mallia 142 ajaneena yhdyn kyllä traktorimielipiteeseen vuosikymmenten takaisten mallien osalta.

Toyota ja Nissan ovat edullisia kaikin puolin ja armottoman tylsiä. Syystä jota en tiedä, olen ajanut näillä merkeillä varsin vähän. Luotettavuutta ja turvallisuutta ajatellen vaikuttavat varteenotettavilta, kunhan ei ihan kuusenalla asuvalta jobbarilta osta.

Ranskattaret: Citroen on mukava mutta epäluotettava. Renault on edellisten lisäksi kurja. Peugeot näyttäisi olevan kiistanalainen. Oma kokemukseni on malleista 505 ja 405. Viis-nolla-vitosen omisti isäni. Se oli hyvä ajaa, vaikka oli vanha. Lopulta siitä petti vaihteisto. 405:ttä olen ajanut joitakin kertoja, ja se on "ajolleen hyvä", kuten automiehet näyttävät sanovan. Ei kuitenkaan luotettavimmassa maineessa, tai edes lähes.

Fiat. Viat.

Saab: jos kaikki Suomen autot ajettaisiin jonoon, jostakin tulisi turbosaab, joka ohittaisi kaikki. Nyttemmin Saabismi on sairautta -tarrat ovat kadonneet unholaan ja Saab lienee varteenotettava laatuauto muiden joukossa. Mallit 9-3 ja 9-5 eivät edes ole huonoja ja vanhimmilla yksilöillä on ajettu kerrassaan mahtavia kilometrimääriä. Omalaatuinen muotokieli on onnistuttu säilyttämään aerodynaamisuuden vaatimuksista huolimatta. Tai Saabin tapauksessa ehkä juuri niiden takia.

Ford on sellainen... ei mikään tai keskimäärin kaikkea. En edes tiedä, missä ne nykyään rakennetaan. Ei kuitenkaan Uudessakaupungissa. Enkä tiedä niiden maineestakaan mitään. Kelpaisi, jos vähän ajetun ja silminnähden hyvän saisi halvalla. Ja jos ei tarvitsisi olla henkilöauto eikä taloudellinen, niin Transit hivelisi minun egoani. En tosin usko, että muut minun egostani piittaisivat, työkaluhan tuo transu on.

Kaiken tämän kirjoittamisen jälkeen en osaa pitää järkevänä vaihtoehtona mitään muuta kuin Nissan Primeraa. Tyrkyllä on myös budjettiin sopiva Mercedes-Benz C180, jonka epäilen olevan käytettynä tuotu. Jos kyseinen yksilö on niin hyvä kuin miltä vaikuttaa, se voisi tulla kyseeseen. Muutoin jättäisin kauppaan, etenkin koska pidän näitä jälkituotuja erittäin potentiaalisina huijausvehkeinä. Varsinaisen ostajan imagoa en arvioi. Minä voisin kyllä mersullakin ajaa, mutta mersu-fleecetakkiin en taatusti pukeudu. Nahkatakkilinja säilyy tämänkin talven, ellei jostakin ilmene työhön liittyvää tarvetta muuttaa päätöstä.

Olen ostanut auton myös itselleni ja siinä yhteydessä seurannut automielipiteitä ja -kokemuksia. Eräs nettikirjoittelija kommentoi kerran toisensa jälkeen näin: "Onhan Mercedes-Benz sentään Auto." Hän siis yritti ylläpitää vuosikymmenten takaista yleistä mersumielipidettä ilman mitään perustelua. Sellaisiin ihmisiin en halua tulla yhdistetyksi, enkä toivo että tuo auton ostajakaan. Tosin, hän ajaa sen ajoista 80% ja päättää itse. Ja tiedän, että jos hän mersuun päätyy, niin ei hänkään tee siitä uskonkappaletta. Toisaalta, on myös Nissan-miehiä, Peugeot-miehiä ja niin edelleen. Pari tuttavaani ruukaa ostella postin vanhoja autoja. Niitä kun saa halvalla, koska vain harvat suostuvat ajamaan autolla, jonka ratti on oikealla puolella. Itsekin olen näitä tuttavieni kiesejä ajanut. Oikealla olevaan rattiin tottui muutamassa minuutissa. Vakaat tai jopa piintyneet näkemykset autoista helpottavat valintaa. Autokaupoissa on tarjolla tuhansia ja taas tuhansia käypäisiä vaihtoehtoja ja yksityillä on myynnissä lähes loputtomasti lisää. Asetetut vaatimukset parhaiten täyttävän yksilön löytää niiden joukosta vain satumaisella onnella. Ja kun kyse on käytetyistä autoista, milloinkaan ei voi tietää, onko sivu suun mennyt helmi sittenkään mikään helmi. Merkkiuskollisuus tai -uskovaisuus on siis eräänlaista järkevää yksinkertaisuutta. Mikä vahinko, että auton ostaja ei ole merkkiuskovainen, enkä minä myöskään. Toisaalta, ei hän olisi minulta apua pyytänyt, jos tietäisi minun olevan piintynyt yhden merkin tai mallin mies. Ehkä minun pitää auttaa tuota ostohenkilöä sanomalla, että eipähän sillä ole väliä, kunhan se on uudempaa vuosimallia kuin 1999 ja enintään 200 000 ajettu - ja punainen!

-Tulipa tästä pitkä ja sekava juttu. Pitäisi muokata rajusti.-

torstai 17. marraskuuta 2011

Potilasasiamies

Seuraavassa potilasasiasamieheltä saamani sähköposti. Nimen lyhensin ja kursivointi on oma lisäykseni:


Hei,
voit tiedustella asiaasi Lounais-Suomen aluehallintovirastosta, vaihde 020 636 1050
Potilasasiamies ei ota kantaa potilaan lääketieteellisiin hoitopäätöksiin eikä siihen,
onko potilaan hoidossa tapahtunut hoitovahinko.
Potilasasiamies ei voi myöskään toimia potilaan asiamiehenä.
Yst.terv.
M. M.
potilasasiamies oto.
Turun kaupunki

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Iskuväline

Nyt marraskuussa on hyvä kirjoittaa, että kohta on taas kevät. Kyllä nimittäin on! Sen huomaa viimeistään silloin, kun naiset taas ohentavat toppa- sarka- ja goretexkerroksiaan. Tai kuten muuan lehtori totesi: kevät on silloin, kun keski-ikäiset miesopettajat luopuvat pitkistä kalsareista ja lukiotytöt alkavat käyttää niitä.

Keväthän on perinteisesti rakkauden aikaa. Leskenlehdet ja immenkalvot puhkeilevat kukkaan. Keväisin naiset laittautuvat itseään varten kauniiksi ja (toteanpa jälleen) ne naiset, jotka pukeutuvat niukimmin, valittavat useimmin miesten yksioikoisista pyyteistä.

Keväällä myös miehet puhkeavat - puhumaan. Sanovat, että tarttis pihalta viedä laho soutuveneen romu pois. Kasvihuone pitäisi rakentaa, tai naapuritontin vastaista aitaa korottaa. Vintiltä pitäisi kuskata pois vaarin vanha matkalaukku. 1960-luvulla hankittujen lastenvaunujen metallinen runko joutaa myös pois. Pyörät siitä otettiin johonkin mäkiautoprojektiin keväällä 1986, jolloin oli tarkoitus tehdä vaikutus naapurin Sariin, tai ainakin viilettää lähiökadun alamäkeä ainakin kahtakymppiä. K-Raudasta pitäisi hakea ruohonleikkuri, kun sieltä tungettellen röyhkeästi lähetettiin mainoslehtinen tarjoustietoineen. Ja varaston betoniseinään pitäisi viimeinkin pistää proput ja rakentaa hylly. Vaan puheeksi pakkaavat jäämään, kun puuttuu muutama tarpeellinen seikka.

Aina on naisia, jotka keväisestä kauneudestaan huolimatta ovat ilman sulhoa. Eikä kannata minulle sönköttää, että he kaikki olisivat rumia naisia tai poikkeuksellisen epäsosiaalisia. Mutta ehkä joidenkin naisten on hiukan vaikea olla oma-aloittenen ja lähestyä miehiä. He ovat ujoja tai sitten oppineet jo ennen teini-ikäänsä, että miesten homma on tehdä aloite. Ja jos nyt vaikka sattuu olemaan huikaisevan kaunis, niin moni mies taas ei uskalla sellaista naista lähestyä mitenkään. Vaan olipa nainen kaunis tahi arkinen tai tuntekoon itsensä vaikka rumaksi, seuraavaksi annan ohjeen, jolla avataan väylä miehen sydämeen.

Nuori nainen, kaunis tahi ruma; sosiaalinen tahi varautunut, vailla ylkää! Kauneudenhoidossa voit tyytyä vaatimattomaan panokseen. Riittävää lienee, että ulkonäössä on jokin seikka, joka näyttää kauniilta. Ruskeat silmät, hymyilevä suu tai söpö nenä on ihan tarpeeksi. Vaan ostapa pakettiauto ja järeä iskuporakone! Jo alkaa puhelimesi soida ja sähköpostisi täyttyä!

lauantai 12. marraskuuta 2011

Tedin faijan Lada

Vuoden, pari ennen konkurssiaan isäni toteutti haaveensa ja osti Citroen CX:n. Kovin luotettava se auto ei ollut. Aina joskus se teki lakon - ja totta mooses esimerkiksi Tampereen keskustan ruuhkaisempaan risteykseen tai valtatielle Loimaan. Olin alle kahdenkymmenen tuolloin, ja kerran isäni sai mittansa täyteen tuon unelmiensa täyttymyksen oikuttelusta. Hän käski minun ajaa sen oikuttelevien ranskattarien merkkihuoltoon Hatanpäälle. Minä vein. Pysäköin ceeäxän huollon parkkikselle. Huollossa miehet paiskivat työtä, mutta nuorta miestä ei katsottu aiheelliseksi palvella. Nostettuani äläkän sain kuulla, että olen vääränlainen asiakas, mutta lupasivat sentään vilkaista kiesiä, kun sanoin että isäni ja hänen liiketuttavansa puree niitä huoltojätkiä perseeseen, jos ei sitikka äidy toimimaan.

Läksin keskustaan nuorten miesten asioille, ja yhytin isäni liiketapaamisesta. Mainittakoon, että kyseinen liiketuttu osoittautui lääninpaskiaseksi, joka jätti miljoonavelkansa isäni harteille. Isä ja tuo liikehampuusi eivät pitäneet huoltoon tekemäni reissun raportista, vaan lähtivät hampuusin Pontiac Trans Amilla oitis kyseisen liikkeen korkeimman johdon pakeille. Johtoa he eivät tavanneet, mutta vaativat avaimen huoltojätkiltä, nykivät aikansa johtoja konepellin alla ja totesivat, ettei siihen trasselitaskuja ja rasvahaalareita tarvita, että ranskatar nöyrtyy.

Keväällä 1992 tuli se konkurssi. Siinä meni isot talot ja se citikka. Jouti mennäkin, paska. En itkenyt perään, eikä varmaan isäkään, vaikka muutoin aika ja tapahtumat kovin koettelivat. Mitä lienee vouti CX:llä teki, toivottavasti otti omakseen. Jotakin tuskaa pitää niilläkin virkamiehillä olla, jotka juhlivat aikoina joina muilla menee huonosti. Isäni harmaantui muutamassa kuukaudessa tuolloin. Myös ankarimmat näkemykset kristinuskon ja maallisen menestyksen kytkykaupasta lientyivät huomattavasti.

Siinä hässäkässä kuitenkin joku ystävällinen sukulainen tai sellaisen tuttavan kaima lahjoitti isälleni Lada 1600:n vuodelta 1978. Väriltään tuo maanteiden syylä oli tummansininen. Eteläsuomalaisen huhun mukaan ajokki oli toimittanut taksin virkaa Meri-Porissa. Se on työmies kummallinen: niin punaista vasemmistolaista ei ole ikinä ollutkaan, etteikö se noina vuosina olisi vaatinut, että tilattu taksi on saksalaisvalmisteinen. Muutoinhan Ladat, samoin kuin Warret, silloiset Skodat, Mosset ja muut kantikkaat loodat olivat nimenomaan työkansan kyytipelejä. Rumia, paksusta raudasta taottuja, bensasyöppöjä ja niin edelleen, mutta kokonaiskustannuksiltaan edullisia. Ja minkä teknisessä luotettavuudessa hävisi, sen korjaamisen helppoudessa voitti. Joka kyläseppä osasi nuo idän ruostejunkkarit korjata. Ja taas matka jatkui.

Hidas tai laiska tuo ajokki ei ollut. Tosin menohalut ja voima perustuivat hulvattomaan polttoaineenkulutukseen. Nuoremman veljeni avustuksella tein sillä muuttokeikan: auto ja peräkärry liki tyhjinä sisämaasta Turkuun ja ehtoolla täpötäysinä takaisin korpeen. Ajomatkaa kertyi noin 440 km. Polttoainetta kului 68 litraa. Auton alla oli varmaan alkuperäiset talvirenkaat. Tapahtuma-aika oli helmikuu 1993, joten gummeilla saattoi olla takanaan 15 talvea. Mihin kova kumi muka kuluisi jäisellä talvitiellä! Paitsi että nastat olivat jääneet Porin keskustan ja Pihlavan välisille teille, kun juoppoja hitsareita ja sahureita alkuehtoosta kyörättiin kohti anniskeluja ja aamuyöstä kotiin saamaan muijaltaan kaulinkoulutusta. Ystäväni, nyttemmin diplomi-insinööri ja tietohallintopäällikkö, opetti minulle kuitenkin oivan tavan hallita tilanne. Jos talvigummissa on jäljellä vain yksi nasta, se osuu sitä useammin tien pintaan, mitä kovempaa ajaa. Lada, kärry, muuttokuorma ja työmiehet kokivat pari kutkuttavaa hetkeä, kun tiessä sattui olemaan liukas ja kalteva pinta, eikä nasta sattunut sillä hetkellä olemaan jäätä vasten. Lisäksi yhdistelmä oli vaikea saada liikkeelle. Hitollako vuosien kovettama kumipinta mitään pitää, jos kiskottavaa on pari tonnia ja alla tasaiseksi hioutunut teräsjää. Vaan onnellisesti päättyi sekin retki, joskin myöhään. Niin alkoi tuttavuuteni tuon neuvostoautoteollisuuden helmen kanssa.

Takavuosikymmenisen sanonnan mukaan Ladan ajaminen ei ole elämys, mutta kokemus kuitenkin. Ikkunat veivataan - kyllä! ankarin käsivoimin! neuvostokuski ei ole heikko - auki toisin päin kuin muissa automerkeissä. Virtalukko on ratin vasemmalla puolella. Ilmastointi toimii kääntämällä raolleen pieni kolmionmuotoinen ikkuna etuoven etureunan seutuvilta. Lämmitystä niissä pirsseissä ei erityisemmin tarvita. Bensiiniä palaa niin reippaasti, että korin alla kulkeva pakoputki pitää koko vaunun pannuhuoneen lämpötiloissa. Ja erityisesti etupenkkiläisten jalat saavat nauttia niveliä pehmentävästä haudonnasta. Usein herätin ihmetystä, kun pysähdyin talvisen ajomatkan kesken tankkaamaan ja nousin ajokista verrytteluhousuissa ja hihattomassa teepaidassa.

Ja entäs ne äänet? Tonni-kuussatanen etumoottori ei toki kehrää pehmeästi. Venttiilikoneisto synnyttää äänen joka muistuttaa sitä, kun 100 000 keskikokoista mutteria kaadetaan parin millin paksuiselle pellille, jonka ala on aarin verran. Pakoputkesta kuuluu iloinen syntymämaankielinen röpötys. Aina, kun moottori kaipaisi vodkaryyppyä, se jättää sylinterillisen bensiinin ja ilman seosta sytyttämättä. Tuo seos syttyy sitten vasta pakosarjassa, minkä seurauksena kelpo tussahdus kantaa kuulijan korvaan. Tuuletin kitkuttaa, pyyhkimet vitkuttavat ja vilkku räksyttää niin että se valo on siinä oikeastaan aivan turha. Kyllä se nakutus niin kauas kuuluu, että kuurokin kuulee kääntyvän Ladan lähestyvän.

Lasinpyyhkimistä sen verran, että kerran neuvostotuote antoi periksi. Pyyhin ei enää tasoittanut kuraa tasaiseksi kerrokseksi tuulilasille. Isäni, tuo kunnon tekniikanmies, ratkaisi ongelman kahdella manillanarulla. Toinen lähti sulan seutuvilta ja kulki kuljettajan tuuletusikkunasta sisään. Sillä pyyhkimet sai yläasentoon. Toinen vastaava lähti samasta kohtaa, mutta kulki pelkääjän (kirjaimellisesti) tuuletusikkunan kautta sisään. Pelkääjän homma oli sitten kiskoa pyyhkimensulka ala-asentoon. Mutta matka jatkui. Ehdottelin kyllä isälleni ARPA-tutkan hankintaa, mutta toiveeni torjuttiin. Ja mihin sen näyttö olisi edes mahtunut?

Mutta takaisin niihin ääniin: kun suorakulmaista särmiötä pusketaan ilman halki, vaikkakin pääosin maata pitkin, vähän alle tai yli 100 kilometriä tunnissa, syntyy pyörteitä. Ne taas aiheuttavat tuossa särmiössä, Ladassa, erilaisia värinöitä, vihellyksiä, ulinoita ja muita kuultavia tai tunnettavia entiteettejä. Kun siis ottaa huomioon nämä seikat, ja moottorin tyydyttävän kyvyn tuottaa voimaa, voidaan lähteä kuvittelemaan vallinnutta äänimaisemaa ohitustilanteessa. Muistellaanpa Nokian moottoritie ja tientukkona jurraava uudenkarhea Peugeot 405. Tapahtumien kulku oli seuraava: nuori kuljettaja kiihtyi nopeammin kuin lähes ikäisensä ajokki. Sen seurauksena kaasupoljin survaistiin ala-asentoonsa. Ensin ei tapahdu yhtään mitään. Sen jälkeen imusarjan ja maailman pahuuden välinen paine-ero avaa toisen kaasuttimenkurkun. Lada lähtee kiihtymään kuin MiG-21 F 13 -niminen neuvostotuote. Ja metakka vastaa hyvinkin Tumanski-suihkuturbiinin metakkaa, kun jälkipoltin on käytössä. Pösö kuitenkin jäi vaivatta. Ehdin vilkaista sen kuljettajaa, ja hänen ilmeensä oli näkemisen arvoinen. Siltä näyttää mies, jolle on syötetty rikkihappomarinoitua raakaa sitruunaa. Arvelisin kuitenkin, että melutaso nousi myös Peugeotin matkustamossa 100 desibelin tietämille.

Nyt on oltava rehellinen: eihän se Latuska toki pärjännyt suoritusarvoissa monta autopolvea tuoreemmalle ranskattarelle. Kävi nimittäin niin, että noin minuutti - ja siis runsas kaksi kilometriä - myöhemmin kiiltävä, valkea Pösö ohitti minut sangen huomattavalla nopeuserolla. Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että valkoisessa ajokissa oli kuljettajan lisäksi koko perhe ja kaiketi lomavarustus. Pösöilijän sielua taisi jäytää raskaasti se, että Lada meni ensin ohi. Mahtoikohan pösöilijän rouva kovinkin kiittää miestään tämän tavasta palauttaa itsentuntonsa. Ja minkähänmoinen tuuri pösöilijällä olikaan, kun paikalla ei ollut poliisia. Oma nopeuteni oli ehkä 135 kilometriä tunnissa, jolla siihen aikaan ehkä olisi välttänyt sakot. Pösökuski olisi ehkä saanut mojovan taloudellisen muistutuksen. Laajemmin kerrottuna ajometakan laannuttua minkä tahansa matkan jälkeen korvat kuitenkin riemuitsivat koko illan: "Uraaaaa!"

Sitten arkisempia ladamaisia tapahtumia. Kevättalvi 1994 oli kylmä. Sisämaassa pakkanen oli 30 asteen tuntumassa kauan. Eräänä aamupäivänä olin keskustassa asioilla. Jätin Siperianmersun kaupungintalon parkkipaikalle ja kävin postissa, kirjastossa ja muissa arkisissa asiointipaikoissa. Silloin siis oli vielä oikeita postitoimistoja, niissä töissä tyttöystäväkandidaattien äitejä ja kirje kulki kotimaanliikenteessä perille useimmiten vuorokaudessa. Sulaa ilkeyttäni olin pysäköinyt isäni itäpirssin tyyriin näköisen Mercedes-Benzin vierelle. Ja halleluja! Asioituani palailin Ladalle samaan aikaan kuin Saksan-Mersu-mies. Hän muuten oli kaupunginjohtaja. Nakkasin salkkuni takapenkille ja muistin hiukan kannatella ovea sulkiessani sen. Klank, kerralla kiinni. Mersu siinä vieressä yritti käynnistyä: kevvv-vääm-mälll-lä, kevvv-vääm-mälll-lä. Siperianmersu on tehty siperian oloihin, joten käyntiin vain: röpöröpöröpöröpö. Ja sitten kaasua: plörrrrääääääärrröööö... Matka kohti syrjäkylää alkoi kuten muinakin pakkaspäivinä. Harvaa seikka olen katunut yhtä paljon kuin sitä, etten tullut kysyneeksi kunnanisältä eli kaupunginjohtajalta, että annanko lisää virtaa vai hinataanko käyntiin.

Ja loppuhan se tuli yksinastaisille talvirenkaillekin. Olin veljeni kanssa viemässä bändikaveria kotipuoleensa laajan maaseutukaupungin vastakkaiselle laidalle, kun tunsin ohjauksen kummallista puoltamista. Ja vielä Lada-aatteelle vastakkaiseen suuntaan, oikealle. Gummi oli tyssy, ja niin oli vararengaskin. Niihin aikoihin Lada oli yleinen, joten bändikaverin isältä saimme lainaan talvirenkaan merkkiä Punainen Tammikuu. Sinä talvena tuo gumminvaihto talvisessa iltayössä suoritettiin monesti. Viime kertoina aikaa tuohon rutiinitoimeen ei kahdelta veljekseltä kulunut monta minuuttia.

Perheemme taloudellisista varoista johtuen ne seuraavat talvirenkaat olivat vain inan verran edellisiä paremmat. Kuskikin oli yhä hyvin kiihtyvää mallia. Kerran jälleen me veljekset olimme palaamassa soittoharjoituksista. Talvi oli tosin jo seuraava. Ankarin pakkanen oli taittunut, ja taivas vuorannut maakunnan puuterilumella. Muistin ja satunnaisten, tuulessa huojuvien aurausmerkkien perusteella navigoin peltoaukion poikki kohti kotipihaa. Vaan huoli pois, reipas kuski ajoi kumpareen yli kuuttakymppiä. Kumpareen alla olevassa kaarteessa ei enää ollut väliä, onko nastoja kaksi, yksi vai nolla. Auto liukui etukulma edellä puuterilumella ja humpsahti ojaan liki kyljelleen. Tuosta liikennekatastrofin kuumimmasta sekunnista minulla on kaksi muistikuvaa: ajovaloissa pöllyävä lumi ja taustapeilin näkymä, jossa kymmenien kilojen painoiset kitaravahvistimet hyökkäsivät kohti niskaa. Onneksi niiden matka hidastui etuistuimiin, jotka siinä ajokkiyksilössä oli vierasta tavaraa. Saabista peräisin ja niin muodoin kenties länsivalmisteiset.

Enimmän tapahtumisen laannuttua kysyin velipojalta, onko hän hengissä tai edes jotenkin ehjä. Mutina kertoi asioiden olevan kutakuinkin hyvin. Ladillac oli niin kallellaan ojassa, ettei apumiehen puoleinen ovi auennut kuin vähän. Ja raolleen se jäikin. Kapusimme siis katoksi muuttuneen kyljen puoleisesta ovesta ulos ja tutkailimme tilannetta. Me olimme ehjiä, vahvistimet ja soittopelit olivat ehjiä, eikä autossakaan niissä oloissa pystynyt havaitsemaan vaurioita. Jopa kaikki neljä etupään pihavaloa olivat ehjät. Kotimatkasta oli jäljellä rippeet ja kello näytti triljoonaa. Soittokamat kuskattiin potkukelkalla kotiin. Auto jätettiin ojaan odottamaan aamua. Varoituskolmiota ei viety uppoamaan lumeen. Isäukkokaan ei ollut pahana. Aivan täydellinen onni ei onnettomuudessa ollut. Aamuvarhaisella isä oli yhyttänyt naapurin isännän traktoreineen. Ja kauankos iso traktori kepoista Ladaa ojasta kiskoo? Ei kauankaan. Ikämiehet olivat rinta rottingilla käyneet työhön, eivätä tietenkään tullee katsoneeksi sinne ojan puolelle ajokkia. Pelkääjänpuoleinen ovi oli jäänyt raolleen. Traktorilla kiskottaessa ovi oli kauhaissut ojanpenkasta tonneittain lunta ja saranat vääntyneet päin vulvaa. Ovi vaihdettiin, ja siitä alkaen styyrbuurinpuoleinen etuovi oli sitruunankeltainen.

Ovista puheen ollen. Olin siinä eräänä aamupäivänä käynyt suorittamassa tentin paikallisessa lukiossa. Oli niitä harvoja aikoja, kun erityisesti jaksoin vaivata päätäni ulkonäölläni. Suorat housut, musta nahkatakki ja salku muassani astelin kohti ladaa. Nappasin mielestäni kahvasta kiinni avatakseni uksen. Taisin katsella siinä nättejä tyttöjä tai jotain sellaista. Otteeni ei osunut täsmälleen kohdalleen. Tytöt vihelsivät minulle, kun seisoin laatuladan vierellä oven kromilista kädessäni. Vaan irtihän se jouti olla, jos ei ollut kiinni sen vertaa, että irrottamiseen olisi vaadittu enemmän voimaa ja vaivaa kuin oven avaamiseen.

Kerran se perhana meinasi jättää tielle. Asuin jo etäällä, vaan olin sukuloimassa siellä isieni ja veljieni mailla. Pakkanen oli taas siperialainen. Asioille olimme menossa, mutta vähän ennen kirkonkylää Latukka sanoi: "PAM!" Koska meno ei vähentynyt eikä käry käynyt nenään, isäukko jatkoi ajoa aina Shellin pihaan asti. Ja katso! Jäähdyttimen säleikkö oli jäässä. Jokin oli aiheuttanut johonkin yli- tahi alipaineen ja syylarista herra-ties-minne kulkeva putki oli räjähtänyt. Letku vaihdettiin, sillä tien toisella puolella sijaitsi ja sijannoi yhä kylän varaosaliike. Aikaa kului puolisen tuntia. Syylari sulateltiin jollakin sielunvihollisen hornapuhaltimella ja vasemmistolais-kristillisellä hengellä. Matka jatkui.

Konkurssin yhteydessä isäni, veljeni, koira ja ne muut joutuivat muuttamaan isosta talosta vanhaan kansakoulunmurjuun, joka oli ollut syrjäkyläläisten kerhotilana eli juopottelupaikkana 30 vuotta. Kaivoon ei tullut vettä kuin kusemalla, sähkö taas tuli niihin pistokkeisiin ja katkaisijoihin, joissa kuparipiuhan päät olivat paljaina näkyvissä. Toisen luokkahuoneen katossa oli miehenmentävä reikä - kirjaimellisesti. Ladaan asia liittyy siten, että käyttövesi tuotiin kylältä peräkärryn päälle nostetussa tonnin tankissa. Kärryn kantavuus taisi olla kolmisen sataa kiloa, ja kuinkahan raskasta kärryä sillä idän ihmeellä olisi saanut vetää. En halua edes tietää. Ylikuorma oli joka vesireissulla tanakka. Tankki ruukattiin otta yli puolilleen. Vettä saattoi olla muassa 700 litraa eli kiloa. Vesihuolto oli notkossa, josta kotiin päin oli ensi töikseen noustavana jyrkkä ylämäki. Talvisaikaan tekniikka oli seuraava: odotettiin vesihuollon risteyksessä, kunnes millään suunnalla ei ollut yhtäkään liikkuvaa autoa näkyvissä. Takarenkaiden kahta nastaa hyväksi käyttäen Ladillac houkuteltiin päätien yli ja suunnattiin kohti mäen harjaa. Auton vielä käännöksen jälkeen liikkuessa moottorin kierrosluku nostettiin sinne 25 000 1/min tienoille ja kytkintä alettiin nostaa hy-vin hi-taas-ti. Kun yhdistelmän nopeus saavutti 45 kilometriä tunnissa, survaistiin kytkin äkkiliikkeellä pohjaan ja vaihdettiin kakkosvaihde viipymättä. Moottoria yhä huudattaen jatkettiin ylämäkeen kiihdyttämistä. Takapyöräin luistoa saattoi kontrolloida joko kytkimellä, tai jos kytkin oli jo ylhäällä, herkällä kaasujalan nilkalla. Kesällä homma oli helpompi: oikea jalka lattiaan ja kytkimen verkkainen nosto. Mäen harjalla nopeus saattoi olla lähellä kuuttakymppiä suviaikaan. Talvellakin saattoi saavuttaa puolisen sadan kilometrin tuntikyydin. Kaikille näille työvaiheille loi oman jännityksensä tankissa sinne tänne loiskuva vesi. Jos tätä tekstiä ikinä lukee automies, hän ymmärtää kertomattakin, että jossain vaiheessa romuttamolta haettiin uusi kytkin.

Ladan loppuvaiheissa tapahtui surullisia asioita. Kerran tarkoitukseni oli käyttää sitä traktorina. Olin lastannut kärryyn puoli mottia puita ja satakunta litraa vettä kannuissa kuskatakseni ne saunalle. Matkaahan ei ollut monta kymmentä metriä. Nastoja ei neljässä renkaassa ollut jäljellä yhteensä kuin noin yksi. Eihän se juutas siinä jäisellä pikkutiellä liikkeelle lähtenyt, vaikka vastamäki oli tuskin havaittava. Poltin päreeni ja kenkäisin Lada-parkaa. Takalampun lasi eli muovi meni rikki. Isäni taas oli niin pahoillaan koko touhusta, että haali ja kaiketi myös maksoi itse sen tuikun. Hiekoittamalla tuo jokamiehenrekka saatiin liikkeelle, mutta se taisikin olla viimeinen kerta, kun ajoin sitä. Käytössäni oli nimittäin siihen aikaan melko usein jompi kumpi tyttöystäväni (ei enää se postirouvan tytär) perheen autoista.

Kotteron katsastukset olivat yllättävän yksinkertaisia. Isäni tuttavapiirissä oli noita autonikkareita useampia, ja lisäksi muuan pienikokoinen, pahasuinen äijänkäppänä. Proseduuri oli seuraava: Ladillac ajettiin kyläsepälle, joka harsi, parsi ja hitsasi risat kohdat ja vaihtoi ainakin osan rautalangoista. Seuraavaksi vaihdettiin ajokkeja tilapäisesti sen pahasuisen käppänän kanssa. Vaihdon aikana pahasuu kävi katsastusasemalla. Luoja ei ole antanut minun tietää, mitä tuo Teukka siellä katsastuksessa teki, mutta mahdollisesti häiritsi katsastusmiestä häpeämättömällä kälätyksellään ja kyvyllään keksiä tyhjiä lupauksia ja selityksiä nopeammin kuin jehovantodistaja todistuksia siitä, ettei Jeesus Nasaretilaista naulattu ristiin vaan teloitus suoritettiin jonkinlaista tolppaa käyttäen.

Ennen kuin kerron Ladan lopun, kerron vielä tarinan jalojuomasta. Jonakin iltana kello kaksikymmentä vaille kaupansulkemisaika lähdin veljeni kanssa ostamaan saunajuomia. Isä äkkäsi lähtöhankkeemme ja velvoitti vesikuorman hakuun. Varttia vaille kaljanostoajan päättyminen jokamiehenrekka oli valmis taipaleelle. Lähes kaikki valotkin paloivat sekä autossa että kärryssä. Minuuttia vaille sulkemus kurvasimme kaupan ovelle ja haimme ohraisemme. Siitä asti paras saunajalojuoma on muassamme kulkenut nimellä Siwast Rekall.

Rakkaan siskoni parhaan ystävän pikkuveli sai ajokortin ja osti Toyota Mark II:n. Oli maaliskuu ja vuosi ehkä 1996 tai -97. Isäni ilmaiseksi saama itäkottero oli ollut käytössä neljä, viisi vuotta ja sillä oli taitettu taivalta pitkälle toista sataa tuhatta kilometriä. Jokamiehenrekka vyöryi kohti kirkonkylää kepeänä vailla kuormaa. Omistaja itse oli kuskin pallilla. Moottorin oli kyläseppä vaihtanut taloudelliseen 1,5-litraiseen, jonka janoa vielä hillitsi yksikurkkuinen kaasutin. Peilit olivat uudet ja pyyhkijät pyyhkivät jälleen automaattisesti. (Huom! Slaavilaisessa kulttuurissa automaattinen ei tarkoita itsestään toimivaa, vaan mitä tahansa, mitä ei tarvitse käyttää hiki päässä ja hampaat irvessä). Aurinko oli jo kuivannut tiet, joten nastojen lukumäärällä ei ollut suurempaa merkitystä. Mutta niinpä vain tuo vasta ajokorttinsa hankkinut puolituttu nuorukainen änkesi kärkikolmion takaa Tojjotallaan ja osui peräkärryyn. Kärry irtosi ja syöksyi länteen. Tojjota koki täydellisen metamorfoosin. Ladan runko otti ja vääntyi. Kumpikaan automies ei loukkaantunut, mutta niin päättyi kertapamauksella kahden jurakautisen kulkineen mainen matka. Peräkärryn aisan ja akselin oikaisi Esko. Vanerit saattoi isä vaihtaa. Ja muutosten jälkeen sitä ei visusti käytetty minkään valtakunnan katsastuksessa. Siellä se vieläkin seisoo isäni pihan syrjässä. Vetopeli vain on mukavampi, mutta jotensakin hengettömämpi tila-auto.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Å-åu!

Kåvvåå håmmåå: kålme håmmåå åttåå åmmåå låmmåå ilman påmmåå!

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Maalarin viikko

Arjen ja viikonlopun erottaa siitä, että arkena maalari hioo kittaamisen jälkeen.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Junia, laskuja ja potilastietoja

Itella sitten lopetti postin tuosta läheltä. Huomenna pitää reissata toiselle puolelle tätä kaupunkia hakemaan kaksi sähkökitaran mikrofonia. Itellankantaja ei jaksa kantaa sellaisia tänne syrjäkulmille, 10 000 asukkaan lähiön tuntumaan. Painavathan ne muutamia satoja grammoja. Ja mitäpä täällä postitoimistolla tekisi, kun ei ketään asu lähistöllä. Näin se palvelu paranee. Hinnat vastaavasti nousevat. Tottahan palvelusta pitää maksaa.

Valtion rautatiet lupasi, että tulevana talvena junat eivät myöhästele. (Anteeksi.. en halunnut tappaa sinua nauruun, kenties ainokainen lukijani...) En panisi pahakseni ikataulujen löysentämistä, jos se lisäisi täsmällisyyttä. Se helpottaisi VR:n johdon tarvetta valehdella törkeästi, että vain harvat junat myöhästyvät. Tai jos he eivät valehtele, niin ainakaan he eivät ole laskeneet, suuriko osa VR:n matkustajista myöhästyy. Etenkin ruuhkajunat kulkevat milloin ja miten sattuu. Minulle on yhdentekevää, kestääkö 210 kilometrin junamatka 2 tuntia ja 25 minuuttia vai 2 tuntia ja 40 minuuttia. Kun olin lapsi, se kesti kolmisen tuntia, ja aika usein juna oli ajoissa perillä. Kenenkään ei tarvinnut odotella asemalla suotta. VR:n johto on kuvitellut matka-aikojen lyhentyneen, mutta kun johto on poikki tämän tästä, niin eihän sähköjuna kulje. Kuka visapää antoi luvan romuttaa ukkopekat? Ne kulkisivat, kunhan hiiltä tai edes klapeja piisaa. VR:n liiketoimintaa on siis ollut yhä huonommat liikenneyhteydet, myöhästely ja suhteettomasti nousseet lipunhinnat. Ja jos ken ei usko, yrittäköön matkustaa Etelä-Suomesta Joensuuhun, Lieksaan tai Nurmekseen jollakin järkevällä aikataululla. Ei muuten onnistu. Päivän istut junassa ja heti illalla olet valmis hoitamaan asioita siellä Karjalan maill'

Mahtavatkohan Itella- ja VR-konsernien hallintoneuvostoissa istua samat ihmiset? Olettaisin, että siellä on joukossa myös hallintoylilääkäreitä. Olen tässä iät ja ajat tuskitellut ankaria vatsavaivoja. Useammin kuin kerran olen ottanut vauhtia elämääni eteisen lattialla makoillen. Kerran piti jo sairaisautokin soittaa. Sen onneksi sain perua, kun kramppi meni ohi. Miten tämä liittyy noihin hallintoneuvostoihin? No... nyt on siis sairauttani tutkailtu. Kaksi terveyskeskuslääkäriä määräilee troppeja, toinen jopa lähetti tutkimukseen. Tutkimuksessa ei löytynyt mitään. Ultraääni kertoi kusen suihkuavan sisäkaluissa normaalisti. Ilmankos päässäni tuntuu kevyeltä. Tieto ei poistanut kipujani, ja lääkärihän ei tietenkään voi määrätä, että jos tämä tutkimus tuottaa vesiperän, niin menköön toiseen. Ei. Nyt sitten jonotetaan uusi aika tervauskeskuksesta. Sitten kenties jonotetaan uuteen tutkimukseen. Aikaa kuluu viikkomäärin, jopa kuukausia. Tietoni olisivat kyllä luettavissa sähköisessä potilastietojärjestelmässä, mutta eihän lääkäri lukemaan jouda... Kyllä asiat hoituvat: joko sairaus helpottaa itsekseen tai potilas kuolee jonoon. Vaan eipähän tarvitse tehdä kalliita hoitotoimenpiteitä tai edes määrätä lääkkeitä.

Maatamme ja sen liikeyrityksiä johtaa joukko kusipäitä, jotka kuvittelevat, että asiat hoituvat kun palveluita heikennetään, hintoja nostetaan ja työntekoa vähennetään. Arvelisin, että tilapäisesti joidenkin tileille tosiaan kertyykin aikaisempaa enemmän rahaa. Lopulta ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että junat kuljettavat Itellan kyydittäväksi toimitettuja, maksamattomia sairaalalaskuja. Laskujunat kulkevat vain Oulun ja Helsingin väliä - pysähtymättä, mutta tehokkaasti. Tai ehkä ne kulkevat jotakin lenkkiä: lähtevät Helsingistä ja palaavat sinne - pysähtymättä.

Hura huhhahhei, siellä Arkadianmäellä, siellä katsellaan sormien välistä!

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Uskollisuutta

Parikymmentä vuotta sitten vietin yhden huhtikuun Atlantilla. Suojellakseni eräitä ihmisiä siltä epätodennäköiseltä sattumalta, että nyt kertomani asiat voisivat yhä vaikuttaa heidän elämäänsä, en kerro muutamia yksityiskohtia: en täsmällistä vuotta, en täsmällistä reittiä, en matka-aikoja enkä veneen nimeä.

Veneessä oli kaksi päällystön jäsentä ja 12 miehistön jäsentä, iältään 17 - 23 vuotta. Sattumoisin miehistö oli jakautunut 6 mies- ja 6 naispuoliseen. Kaikkineen reissu kesti kuukauden verran, ja siitä noin 20 vuorokautta vietettiin aavalla valtamerellä vailla mitään kontakteja muuhun maailmaan.

Miehistön jäsenistä muodostui pareja jo muutamassa päivässä. Kiintoisaa on, että että parinmuodostusta harjoittivat täsmälleen ne, joilla oli maissa tyttö- tai poikaystävä, ylkä tai morsio vartoamassa. Me, joilla ei ollut suhdetta kotipuolessa, emme seurustelleet veneessäkään. Sittemmin noilta reissuilta on kantautunut korviin samanlaisia kuulumisia, ja onpa asiaa käsitelty venealan johtavassa aikakauslehdessä. Lähdeviitteenkin laittaisin, jos näkisin aiheelliseksi nähdä sen etsimisen vaivan.

Jos olisin lapsellinen, aloittaisin kapeakatseisen moraalisaarnan. Voisin tässä vannoa, etten ikinä enää luota kenenkään uskollisuuteen. En ole lapsellinen, enkä saarnaa enempää. Esitän kaksi kysymystä, joihin toivoisin jostakin löytyvän vastauksen. Ja esitän myös lyhyet ja riittämättömät vastausehdotukset.

1) Mihin ja miksi se moraali häipyi lähes yhtä nopeasti kuin ranta horisontin taakse?

2) Miksi juuri ne muodostivat pareja, joilla oli suhde myös maissa?

Ensimmäiseen vastaan, että poikkeusoloissa moraalimme ei näytä toimivan, kuten normaalioloissa. Ja koska niin moni aloitti suhteen, moraalin muutos lienee hyvin tavallista. Tätä asiaa kukin lukija miettiköön mieluiten katsellen samalla peiliin.

Toiseen vastaan kysymyksellä, että oliko noilla suhteilevilla taito muodostaa suhteita, vai olivatko he ominaisuuksiltaan otollisia suhteen muodostamiseen - sosiaalisia tai kauniita. Vai aiheuttiko etäisyys vakituisesta kumppanista ikävän, jota pyrittiin lievittämään tilapäissuhteella veneessä?

Tärkeimmät asiat, mitä tästä olen vuosien varrella oppinut on, että en yleensä hätkähdä tai koe moraalipaniikkia, jos minulle kerrotaan epäsovinnaisia asioita. En toki hyväksy pettämistä tai muuta sen kaltaista, mutta ne eivät saa minua tolaltaan tai käyttäytymään tuomitsevasti. Lisäksi olen oppinut, että ihmisen moraali on tilannesidonnainen. Syvällisemmät vastaukset kahteen esittämääni kysymykseen kiinnostaisivat minua, mutta ne olisivat kuitenkin kannaltani yksityiskohtia kokemuksessani ja suuremmissa asiakokonaisuuksissa.

lauantai 20. elokuuta 2011

Netissä nopsasti

Sain nopeamman nettiliittymän. Nyt tulee sitten kullinkasvatus- ja nettipokerimainoksia parhaimmillaan lähes kahdeksan megabitin sekuntivauhdilla. Helvetti että ihminen on tyhmä ja minä heidän muassaan.

Joku ryökäleen valopää on mennyt kekkaamaan nettisurffailun kaupallisen potentiaalin. Jokin osa siitä 93 prosentista maailman varallisuutta, joka perustuu odotuksiin, toiveisiin ja tuulentavoitteluun, käytetään tiedon valtatien tukkimiseen valheellisen mainonnan maitokärryillä. Eikä se vielä mitään, että valheellisen, mutta kun vielä niin typerän...

No, samahan se on saastukuksen suhteen: viisaat insinöörit keksivät yhä vähemmän ja vähemmän saastuttavia polttomoottoreita. Tyhmät insinöörit lisäävät niiden käyttöä niin että mahdollisesti koituneet edut nollautuvat. Insinöörien mahdollisuuksia leikkiä keksimillään leluilla pitäisi rajoittaa.

Yliopistot täyttyvät tiedosta. Netti on täynnä informaatiota. Arkikielessä, kuten tässä, nuo kaksi seikkaa ovat synonyymit. Opinkappaleissa ei niinkään, mutta tämä teksti ei ole tarkoitettu tenttiin valmentautumista varten. Tieteenhistoria kertoilee, että aikanaan merkityksettömät pikku tiedonpalaset ovat uusissa asiayhteyksissä osoittautuneet tärkeiksi. Vaikka väitän, että valtaosa kaikenlaisesta informaatiosta on lähinnä infosaastetta, näen vähäisen mielekkyyden mahdollisuuden sille, että punnittua puhetta varastoidaan. Siinä en näe vähäistäkään järkeä, että täysin turhia mainoksia syydetään nettisivuille. En mitenkään usko, että tuhannet ja taas tuhannet kullinkasvatuspillerimainokset ovat onnistunutta huijaamista. Enkä tahdo saada tajutuksi sitäkään, että peräkamarien hikikomorit käyttävät aikaansa noiden mainosten tekemiseen. Vai joko viimein insinöörit ovat keksineet tekoälyn, joka tuottaa sitä mitä inhimillinen ajattelu parhaimmillaan? Jos ovat, ei liene vaikea arvata, kenen järjenjuoksua siinä on kopioitu.

Google pyysi puhelinnumeroni

Google pyysi puhelinnumeroani perustelematta tarvettaan mitenkään. Palveluntarjoaja sanoi vain, että saatan menettää blogspot-tilini käyttöoikeuden jos unohdan salasanani tai tilini kaapataan.

Ymmärrän toki, että kaappaustilanteessa tällaisen palvelun tarjoaja voisi periaatteessa olla kiinnostunut palauttamaan tilin sen oikean omistajan käyttöön. Painotan vielä sanaa "periaatteessa".

Jokainen tämän lukeva ihminen on varmasti ollut tekemisissä pankkien ja muiden liikelaitosten kanssa ja tietää kuinka kätevää niiden kanssa on asioida puhelimitse. Google tuskin on ikinä ajatellut palvelevansa asiakkaat sen henkilökohtaisemmin kuin massasähköpostein.

Google, mitä helvettiä teet puhelinnumerollani? Selvitätä todellisen henkilöllisyyteni vain lähetät minulle mainostekstiviestejä? Ensimmäinen ei yksinkertaisesti kuulu teille, Googlen edustajat! Tiedän kyllä, että netissä pitäisi esiintyä omalla persoonallaan. Jopa laki sanoo niin. Minusta se tarkoittaa sitä, että ottaa netissä tekemistään rikoksistaan henkilökohtaisen vastuun. Ei sitä, että tällaistan palveluiden ylläpitäjät saisivat tietää "asiakkaistaan" yhtään enempää kuin maitokauppias käteisellä maksavasta ostajasta.

Jossain vaiheessa Google varmaankin uusii pyyntönsä. En myöskään pidä mahdottomana, että se jollakin verukkeella sulkee blogini. Seuraavassa tekstissä hieman netistä ja mainostamisesta... Terveisiä Googlelle!

perjantai 19. elokuuta 2011

Naiset Venuksesta, lutkat marssiin.

Kuuluivat sitten lutkat marssineen Suomessakin sen puolesta, että mikään vaatetus tai sen puute ei oikeuta puuttumaan toiseen - eikä varsinkaan naiseen - fyysisesti. Marssilla otettiin kantaa ruumiillisen ja seksuaalisuuden puolesta ylipäätän, mikä varmasti on fiksua: pian taas on kaiken maailman kauden avajaisia ja pian niiden perään pikkujouluja, joissa ihmiset antavat itselleen luvan käyttäytyä huonosti. Ja sen seurauksena lutkia taas raiskataan.

Nyt kuitenkin tarkastelen ilmiötä, jota lutkamarssi-nimen perusteella pidän tilaisuuden pääsisältönä. Lutkat marssivat sen puolesta, että saavat pukeutua lutkamaisesti ilman että joutuvat ei-toivotun seksuaalisen huomion kohteeksi. Oletan, että kukin lutka määrittelee itse, mikä on ei-toivottua tässä yhteydessä. Pidän kuitenkin varmana, että sellaista on muukin huomio kuin suoranainen raiskaus.

Lutkamarssi osoittaa erinäisten naisten olevan epärealistisia. He eivät ota huomioon sitä, että joukossamme on paljonkin ihmisiä, jotka eivät noudata yhteiskunnan sääntöjä. Moniko lutkamarssilainen esimerkiksi jätti kotiovensa tahallaan lukitsematta, kun lähti marssimaan? Aivan - tuskin monikaan. Ovi lukitaan, koska joukossamme on ihmisiä, jotka tilaisuuden tullen tunkeutuvat toisten asuntoihin ja korjaavat arvokkaimmat esineet haltuunsa ja kenties aiheuttavat ilkivaltaisesti muutakin tuhoa. Mikä siis saa lutkamarssilaiset olettamaan, että marssiminen poistaisi keskuudestamme rikolliset? Entäpä jos potentiaaliset raiskaajat päättivät ennen marssia tulla katsomaan marssivia lutkia sopimattomasti? Eikö lutkamarssilaisilla käynyt mielessä, että vihjaileva pukeutuminen on jollekin rikolliselle samanlainen merkki kuin lukitsematon ovi?

Seuraava ihmettelyni aihe on se, miksi pitää saada pukeutua seksuaalisesti provosoivalla tavalla. Ihanko oikeasti paljastaviin tilkkuihin pukeutuminen on asia, jota pitää puolustaa vallan kaduilla marssien? Yritin kysellä asiaa naisilta aiheesta Suomi24:n Kinky bar -chatissa, mutta en saanut vastauksia. Ehkä he olettivat kysymykseni sisältävän vastauksen, ovathan he tottuneet olemaan pukeutumisasiassa puolustuskannalla. Niin tahi näin, vastauksia ei herunut. Koska en ole kirjoittamassa tämän vakavampaa artikkelia, päättelen että naiset eivät halua edes yrittää oikeuttaa lutkapukeutumista mitenkään. Minulle jää mahdollisuudeksi tehdä omia tulkintoja asiasta. Se on surullista, koska jopa akateemisessa kirjoittelussa tällaista omaehtoista tulkintaa harrastetaan ja tulkintaa ja niitä ikiomia tulkintoja esitetään sitten tutkimustuloksina (Heh!). No, toivon, että tekstini mahdolliset lukijat pystyvät edes jotenkin ymmärtämään tulkintojani:

1) Ehkä nuorimmat lutkamaista pukeutumista harrastavat tytöt vain jäljittelevät hiukan vanhempia tyttöjä tunteakseen itsensä ikäistään vanhemmiksi. Kyse on siis itsenäistymiskokeilusta.

2) Seuraava ajatukseni on, että jotkut edelleen suhteellisen edesvastuuttomassa iässä olevat kokevat tarpeekseen esitellä uusia, naisellisia muotojaan. En ole koskaan ollut nuori tyttö, mutta uskoisin että vaikka ruumiin muutoksiin liittyy hämmennystä, uudet rinnat ja hiljalleen levenevä vyötärö tai kapeneva lantio ovat myös ilonaiheita. Ja sitten on vain silkkaa lapsellisuuttaan mukava kokeilla, mitä saa aikaan uusia muotojaan esittelemällä. Tietoa mahdollisista vaikutuksista on toki tarjolla, mutta ihmisen nyt pitää saada joskus oppia kantapään kautta.

3) Nuorista naisista varmasti osa huomaa saavuttavansa etuja vihjailemalla miehille sopivasti. Tällaisesta olkoon esimerkkinä vaikka juomat ravintolassa.

4) En pidä mitenkään mahdottomana, että joku nainen kertoisi paljastavalla pukeutumisellaan olevan seksuaalisesti halukas.

5) Ilotytöt tapaavat myös, paitsi ilmoitella mediassa, harjoittaa markkinointia vaatetuksellaan. Tosin ilotytön markkinointi lienee helppo tunnistaa: sitä esitetään otollisissa ympäristöissä, ei työpaikoilla, kouluissa tai torilla silloin kun siellä kaupitellaan perunoita ja kalaa.

6) Uskoakseni jotkut perustelevat paljastaviin vaatteisiin pukeutumista esteettisin näkemyksin. Ongelmaksi muodostuu se, että mihin nuo kauneusnäkemykset perustuvat. Miksi paljas pinta on kaunista? Jossain tapauksissa kauneus ehkä perustuu silkkaan naisvartalon ja niukkojen tekstiilien harmoniaan ja visuaaliseen sopusointuun, mutta mahtaakohan kaikissa

Erityisesti minua ihmetyttää feministien lapsellisuus tässä asiassa. Monet aktiiviset feministit ovat yliopistossa opiskelleita ja kenties sieltä jopa valmistuneita humanisteja (lue: laaja-alaisesti lahjakkaita), joten heidän ei luulisi suhtautuvan liian yksioikoisesti pukeutumiseen. Osaavathan he tulkita milloin minkäkin asian miehisen vallan symboliksi tai suoranaiseksi seuraukseksi. Eipä silti, kyllähän seksuaalisuutensa saa ilmaista. Tässä vain törmätään aikaisempaan ajatukseeni: kaikki eivät toimi sääntöjen mukaan. Jotkut nimittäin raiskaavat, ja ainakin lutkamarssilaiset näyttävät olettavan, että paljastava pukeutuminen on yksi raiskauksen laukaiseva tekijä. Jos lutkamarssilaiset eivät jätä oveaan lukitsematta, miksi he haluavat harrastaa muuta riskikäyttäytymistä?

Esitän vielä yhden tulkinnan.

7) Koska lutkapukeutuminen ei liene kovin mukavaa, sille on jokin muu syy kuin mukavuus.

Suomen sääoloissa paljastavilla vaatteilla palelee ulkoilmassa lähes aina ja sisälläkin varmasti usein. Eikä lutkavaatetus suojaa muiltakaan iholle käyviltä ilmiöiltä, kuten hyönteisiltä tai kolhuilta. Jo esittämäni vain-esteettinen perustelu lutkapukeutumiselle vaikuttaa epätoivoiselta yritykseltä kamppailla paljastavan pukeutumisen ja seksuaalisuuden välistä yhteyttä vastaan. Lutkapukeutumista harrastetaan, koska sillä on vaikutusta - ja kehtaan lisätä, ettei edes vallan vähän.

Naiset eivät ilmaise julkisesti olevansa seksuaalisesti halukkaita suorin sanoin. Sellaista jopa paheksutaan, koska se on helposti tulkittavissa, että nainen haluaa seksuaalista huomiota keltä tahansa. Jos nainen ilmaisisi halukkuutensa täysin avoimesti, aivan varmasti moni epätoivottu mies suhtautuisi ilmaukseen lupauksena seksistä. Vihjailun suoruuden ja siitä koituvien ehdotusten perusteella väitän, että mitä vähäisempiin tilkkuihin nainen pukeutuu, sen todennäköisemmin hän väittää miehillä olevan mielessä vain yksi asia.

Naisten on oltava seksuaalisessa viestinnässään epäsuorempia ja valikoivampia. Ja kuitenkin moni nainen käyttää seksiä ja seksuaalisia vihjeitä tapana hankkia kontakteja vastakkaiseen sukupuoleen. Missä on naisten kohteliaisuus ja vastavuoroisuus? Jos haluaa keskustelutaitoista ja älykästä seuraa, on kaiketi valittava oma viestintänsä sen mukaan. Kärjistäen: Rakel Liekki, jota julkisuudessa pidetään ajattelukykyisenä ihmisenä, ei puhunut syvällisiä poseeratessaan pillu paljaana. Miesten nimittäin on paljon helpompi katsoa kuin ajatella, joten jos haluaa ajattelevan miehen, kannattanee tarjota katsottavaa toisessa tilanteessa tai ainakin vasta myöhemmin. Jos haluaa seksiseuraa, asian voi ilmaista vaikka sanattomalla käytöksellään.

Suudelma ei ole sopimus, ja kaikilla on oikeus kieltäytyä seksistä. Jopa miehillä. Naisilla taitaa olla oikeus kieltäytyä seksistä jopa jälkikäteen ja morkkiksen painaessa jopa järjestää mies epäillyksi raiskauksesta, jos oikein paha päivä sattuu olemaan. Jos suudelma ei ole sopimus tai viestinää, niin minkä naiset arvelevat tarkoittavan "kyllä"? Kai suopeus seksiin pitää kyetä ilmaisemaan etukäteen? Ja jos naiset tosiaan haluavat kieltää kaikkinaisen vastuunsa mahdollisesta seksuaalisesta pahoinvoinnistaan jopa oman ristiriitaisen viestintänsä jälkeen, vastuu jää miehille. Onko siis oletettava, että ainakin monista naisista valta kuuluu heille ja vastuu miehille? Onko minun tarpeen kirjoittaa, miksi tällainen vaikuttaa arveluttavalta ajatukselta?

Lutkamarssilaiset vaativat siis oikeutta ilmaista seksuaalisuuttaan ilman että saavat epäsuotavaa seksuaalista huomiota. Valtaosaan miehistä on iskostettu naisten kunnioittaminen melko syvälle. Naisia ei raiskata. Ja toivottavasti minä en ole ainoa mies, joka antaa vaikka alastoman naisen kulkea rauhassa - edellyttäen että hänellä ei ole ilmeistä avuntarvetta. Jos aanailuni vihjailevan pukeutumisen syistä ja merkityksistä ovat alkuunkaan oikeita, väitän, että lutkapukeutumisen välttämätön edellytys on lutkan kyky ilmaista suullisesti kieltäytymisen lisäksi halukkuutensa etukäteen.

Lutkamarssin ideologinen typeryys on minusta yksi merkki yhteiskunnan yliseksuaalisuudesta. Seksi on mukavaa ja välttämätöntä ja sillä on henkilökohtaisen tyydytyksen ja ihmislajin lisääntymisen lisäksi sosiaalist merkityksensä. Näyttää kuitenkin siltä, että kohtalainen naisten joukko kuvittelee seksuaalisuuden olevan omassa hallinnassaan oleva lelu. Ja kun niin ei ole, lähdetään kaduille marssimaan ja osoittamaan pettymystään. Kannattaisiko kiskoa lämpimät vaatteet ylleen täällä kylmässä Pohjolassa ja ajatella?

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Pessimisminpurkaus

Maassamme vallitsee huono henki. Ihmiset syyttelevät toisiaan omasta pahasta olostaan ja menestyvät olettavat olevansa oikeutettuja yhä lisääntyvään menestykseen vain aikaisemman menestyksensä perusteella. Yhteisen hyvän tavoittelu on kuollut.

Talousjärjestelmämme haukkaa paskaa useammin ja useammin. Viimeisein radikaali muutos yhteiskunnassamme tapahtui ehkä sotien yhteydessä. Sen jälkeen lamat ja nousukaudet ovat seuranneet kiihtyvällä tahdilla. Yhteishengen puutteen takia lamat koskettavat vain yksiä. Menestyvät ovat kauppakorkeakoulun opein selittäneet talousjärjestelmämme toimintaa matemaattisin mallein ja erehtyneet luulemaan taloutta matematiikan kaltaiseksi, välttämättömäksi ja omalakiseksi järjestelmäksi. Näihin ihmeellisiin matemaattisiin talouden luonnonlakeihin viitaten hyväosaiset itsekkäät selittävät, että tämä on ainoa mahdollinen kestävä talousjärjestelmä. Ja kuitenkin tämä talousjärjestelmä on sortumassa yhä useammin ja useammin. Maailmassa kuuluu olevan elämän velkaa kuin varallisuutta ja yli 90 prosenttia laskennallisesta varallisuudesta on katettu pelkillä odotuksilla - joista uskon melkoisen osan olevan lopulta tyhjiä.

Näyttää siltä, että maatamme ja läheistä maailmaa johtavat ne hullut, jotka sokeimmin halveksivat muita hulluja. Maanisdepressiivistä maailmaa hallitsee sellaisten bipolaarihäiriöisten joukko, joiden paksu lompakko estää näkemästä omaa kurjaa tilannettaan. Vaikka näillä tyhjän rahan nikkareilla menee hyvin, he ovat ihan samassa suossa kuin ne syrjäytyneiksi kutsutut, joita pidetään rauhallisina kemianteollisuuden sivutuottein.

Mitäs tähän sanotte, vajaat? Häh?

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Kategorinen imperatiivi

Categorical Imperative of rock festivals: if pee then queue.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Juridisen alan mainostoimisto

Ajattelin perustaa juridisen alan mainostoimiston. En tunne juridiikkaa, mutta tiedän sopivan yhtiökumppanikandidaatin. Tässä kuitenkin asianajofirmoille mainoslauseita maistiaisiksi.

Uusi testamentti - sovinto kuolemasi jälkeen.

Aisankannattajien asian ajoa. Varatuomari Kullervo Lemminkäinen & muut kumppanit

Aivot avioon ehdoitta. Avioehtoja aivoin. Asianajotoimisto Lempi Hurskainen ja Aino Toivonen.

Mammonat jakoon, sanoi lehtolapsi äidilleen! Lakiasiainfirma Omapolku Oy

Yrittänyttä ei kyykytetä! Konkurssit polkuhintaan. Hyrkäs, Mutanen ja Lööf Oy Gmbh, Ltd.















Ei taida olla kovin usein pääsyä moottoreitaan käynnistelevän DC-3:n vierelle.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

...tendencies

Given a life long enough, anyone would commit suicide.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Kiitollisuuden velkakierre

Kostonkierteistä pirullisin on kiitollisuuden velkakierre.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Lentonäytöksessä























Vietin päivän Turun lentonäytöksessä 18.6. Päivän kiistaton päätähti oli Yhdysvaltain ilmavoimien taitolentoryhmä Thunderbirds, joka F-16 -hävittäjillään esitti vallan mainion shown, vaikka matalalla seilanneet pilvet rajoittivatkin ohjelmaa.

Ensimmäisenä päivänä tilaisuudessa oli TV-uutisten mukaan noin 20 000 katsojaa. En laskenut väkeä enkä kuvausvehkeitä, mutta tuhansia kalliita kameroita näin. Ilmeisesti objektiivin koko on kääntäen verrannollinen miehen egoon tai muuhun varustukseen. Komeimmat vehkeet oli kuitenkin Thunderbirdsin omalla kuvaajalla.

Koska minä omistan vain keskikokoiset vehkeet, ja kirjaimellisesti tuhatta ja sataa menevien kohdeiden kuvaaminen osoittautui hankalaksi, tyydyin jälleen vanhaan filosofiaan kuvaamisesta: kuvaa eri aikaan kuin muut, eri paikasta kuin muut ja eri asioita kuin muut. Sillä aikaa kun muut kuvasivat moottoreitaan käynnisteleviä hävittäjiä, minä pyydystin kameran kennolle tämän miehen, joka oli liikkumisensa sulavuudessa samalla tasolla hävittäjien ja pääskysten kanssa.

sunnuntai 12. kesäkuuta 2011

Feministit työelämässä

Nuoret vihaiset feministitytöt työllistyvät hyvin, koska heillä on nätti naama ja hyvät tissit.

perjantai 10. kesäkuuta 2011

Muuta kauppaan

Kuluttamisesta on tullut elämän tärkein asia tuottamisen sijaan. Se siis kannattaa tehdä helpoksi. Ajattelin perustaa uudenlaisen asumismuodon, tavaratalon ja asunto-osakeyhtiön yhdistelmän. Päiväsaikaan tavaratalo toimii tavallisena tavaratatalona, mutta sulkemisajan jälkeen asukkaille aukeaa huikea tavarataivas, jossa voi rauhassa sovitella vaatteita, vertailla taloustavaroita ja napsia makupaloja hyllystä. Aamuyön tunteina voi salakähmäisimmät nähdä taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja Arton sovittelemassa itselleen stringejä naisten pukukopeissa ja kolmannen kerroksen diplomi-insinööri Niemisen pelmahtelevan myymättömällä Hästens-sängyllä uuden rakastajattarensa kanssa.

Idea kuitenkin on se, että yhteiskunnassamme syntyy jatkuvasti lisääntyvän kurjuuden vastapainoksi myös aikaisempaa kulutuskykyisempiä perheitä. Tarkoitus on vähentää kulutuksen esteitä, kuten aukioloaikojen aiheuttamia rajoituksia ja henkilöstökustannuksia. Nykyiselläänhän sunnuntaiaukiolot ovat paitsi käytännöllinen, myös poliittinen kysymys. Rajoittuneet vasemmistolaiset näkevät aiheekseen rajoittaa vapaita markkinoita pyrkimällä eri tavoin hidastamaan kaupankäyntiä. Se taas on ristiriidassa sen seikan kanssa, että kuluttaminen ja ostostenteko on kauan sitten lakannut olemasta välttämättömien materiaalisten tarpeiden tyydyttämistä. Pääosinhan ostaminen on ajanvietettä ja elämäntapavalintojen toteuttamista. Sitä ei ole syytä verrata vanhakantaisen moralismin tarkoittamaan työntekoon. Kulutus on se joka pitää tämän yhteiskunnan pyörimässä. Lisäksi kuluttamamme materia on pääosin tuotettu etäisissä, köyhissä maissa, joiden asukkaat saavat kulutuksemme myötä elantonsa. Lisäksi elämäntapamme ylläpitää monimutkaista kuljetusjärjestelmien verkostoa, joka myös on kansainvälisesti merkittävä työllistäjä. Tavaratalon ja asumisen yhdistäminen on tämän kulttuurin huippu, jossa kaikki tukkumyynnin jälkeiset esteet minimoidaan laadusta, mukavuudesta ja helppoudesta tinkimättä. Ostaminen tämän yhtiön asukkaille on helpompaa kuin mikään, eikä sitä varten tarvitse lähteä sateisille kaduille eikä varsinkaan kärsiä halpakauppojen muovisesta ja pahvisesta ilmapiiristä. Tavarataloasumisen atribuutteja ovat tyyli ja tasokkuus.

Yhtiön osakkaita ovat asukkaat, ja tavaratalon liikevoitto kattaa asumisen. Asukkaat maksavat tietenkin osakkeensa ja muodollisen yhtiövastikkeen, jonka vastineeksi kuitenkin saa tehdä tietyn määrän ostoksia ilman eri maksua. Nykyaikaiseen kulutuskulttuuriin ei kuulu jokaisen pikkuostoksen puntarointi, sillä tavarataloasukkaat eivät ole kiinnostuneet tavaran hinnasta vaan sen todellisesta arvosta. Jos asukas saa yllättäviä hiihtolomavieraita, heidät voi yllättää vuodenaikaan nähden ennakkoluulottomilla rapukekkereillä: tarpeet on haettavissa suoraan oman talon elintarvikeosastolta.

Yhtiön kustannukset mitoitetaan niin, että nelihenkisen perheen asuminen yhtiön keskikategorian asunnossa maksaa noin 4500 euroa kuukaudelta. Sillä rahalla saa tilavan asunnon ydinkeskustan tyylikkäässä talossa, yhden autopaikan lämpimässä autohallissa, ja noin 1000 euron ostokset. Loput asumisen kustannuksista katetaan tavaratalon liikevoitolla, ja jos tuotto on ollut korkea, yhtiön asukkaat voivat saada lisäetuja. Toisaalta, osa liikevoitosta sijoitetaan yhtiön tulevia kustannuksia, kuten remontteja varten.

Osakkeen hinta määräytyy yhtäältä yhtiön perustamiskulujen mukaan, toisaalta se määritellään tasokkaiden asukkaiden vaatimusten mukaan. Näennäisesti edulliseen mutta tyylikkääseen asumiseen osallisiksi halutaan laatu- ja merkkitietoisia ihmisiä, jotka arvostavat yksilöllisyyttä. He seuraavat aikaansa ja työskentelevät vapaa-ajallaankin yhteiskunnan rakentamiseksi kulutuspäätöstensä lisäksi mm. harrastuksissaan. Paitsi että he eivät enää halua kuluttaa aikaa matkoihin ostoskeskuksiin, he odottavat myös saavansa rahoillaan laatutuotteita ja uusinta muotia. Niinpä heillä on uutuuksien etuosto-oikeus, ja vastikkeeseen sisältyvän ostosrajan ylittävät hankinnat he voivat tehdä tuntuvasti ulkopuolisia asukkaita edullisemmin. Tuotteesta riippuen alennusprosentti vaihtelee 10 ja 50 välillä. Edustavan elämän ei siis tarvitse olla kallista, koska elämäntapavalinta rahoittaa itseään. Asukkaan ansiotuloista kuluu asumiseen hiukan enemmän kuin muualla, mutta päivittäiset kulut pienenevät ja varsin lyhyellä aikajaksolla omaisuutta alkaa kertyä tai sitä voi käyttää entistä jouhevammin, tehokkaammin ja tarkemmin esimerkiksi lomamatkoihin, moottoriajoneuvoihin ja tai harrastuksiin.

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Ihan uus ihanuus

Tuli mainos. Naisten ihana kesämekko oli kaupan ja hinta peräti halpa, vaikken kyllä muista, paljonko. Kai se oli ihan nätti, ja ainakin mallityttö sen sisällä oli kaunis. Nykymallien tapaan hän oli niin laiha, että näytti isopäiseltä, mutta se ei haitannut minua. Ehkä juuri hänen ihanuutensa aiheutti myös mekon ihanuuden. Ainakin ajattelen, että jos minä ostaisin sellaisen, se ei tekisi minusta ihanaa vaan korostaisi rujouttani. Ja minun ylläni mekkokin olisi enintään mauton.

Lueskelin taannoin nettikeskusteluita. Naiset kertoivat lapsistaan, eikä yksikään unohtanut mainita, että hänen lapsensa ovat ihania - etenkin tyttäret. Tavallinen ilmaus kuuluu: "Minulla on kaksi ihanaa tytärtä." Jotenkin tuo lasten ihanuuden maininta on saavuttanut samanlaisen aseman kuin ranskan kielessä ilmaus "jeune fille", nuori tyttö. Pelkkä "fille" saattaa viitata johonkin lutkaan tai hutsuun. Niinpä aletaan suomessa lähestyä sitä, että jos nainen jättää mainitsematta lastensa olevan ihania, he ovat tupakoivia teinejä jotka palaavat kotiin kännissä aamukolmelta.

Ylipäätään "ihana" tuntuu iskostuneen lujasti naisten kielenkäyttöön. Miehet taas käyttävät sitä harvemmin. Kun mies puhuu ihanasta, hän viittaa johonkin äärimmäisen hyvään asiaan. Uskovainen mies voi puhua taivaan ihanuudesta. Uusi tyttöystäväkin voi olla ihana, mutta sellainen muuttuu muutamassa vuodessa nalkuttavaksi muijaksi. Kehtaan väittää, että useimmissa muissa käyttöyhteyksissä ihana-sana miehen ilmaisemana kantaa jonkinlaista ironista sivumerkitystä. Ainakin myönnän tekeväni sellaisen tulkinnan helposti.

Näyttäisi siltä, että sana on voidaan tulkita miesten kielelle adjetkiiviksi, joka tarkoittaa kaunista, hellyttävää, vaaleanpunaista, pitsiä tai pitsikoristeista, moraalisesti hyvää, pörröistä ja niin edelleen. Sanan merkitys lähentelee merkityksettömyyttä. Se ei tarkoita juuri mitään muuta kuin ei-pahaa. Näin kielemme kaiketi köyhtyy. Nuorten, ihanien tyttöjen suuhun me aikuisuuden saavuttaneet olemme jo vuosia olleet tunkemassa ilmausta ihku. Arkista puhetyyliä jäljittelevä kirjoitusasu on, kuten tunnettua, ihQ. Koko ilmauksesta on tullut eräänlainen instituutio, se ei siis enää ole ainoastaan kuvaileva sana.

"Ihana" ei aina ole enää edes adjektiivi. On jokseenkin luonnollista, että markkinointimies pitää kaupittelemiaan mekkoja kauniina, vaikka sen kauneuden antaisikin mekkoon pakattu mallityttö. Mainoskielessäkään sana ei ole ensisijassa kuvaileva. Jos mainosmies haluaa kuvailla mekkoa, hän keksii sen värisävylle ja mallille romanttisia nimiä kuten välimerenturkoosi tai linjakas. Jopa "naisellinen" on helpompi käsitellä adjektiivina kuin "ihana", sillä naisellinen tarkoittaa jotakin, mikä ei ole miehekästä. Naisellista ovat pitsit, hörhelöt ja sen sellaiset, joita naisten vaatteisiin ommellaan riippumaan ulkonäkösyistä.

Ja olisi karmeaa, jos lapset eivät olisi ihania ainakin ajoittain. Näyttääkin siltä, että "ihana" ei kuvaa pääsanaansa vaan käyttäjänsä suhdetta puheen aiheeseen. Lapsistaan puhuva nainen voi olla ihan täyspäinen ja tai jopa inhorealisti. Hän saattaa hyvin tietää, että oma lapsi kiusaa koulukavereitaan ja naapurin kissaa. Ihana-sanan käyttö lapsesta tarkoittaakin parhaimmillaan, että nainen on suopunut ajatukseen siitä, että lapsessa on myös kurjia piirteitä, mutta hän haluaa silti hyvää lapselleen. Vaikka tottahan tällaisenkin merkityksen voi tulkita adjektiiviksi. Ihana lapsi on sen mukaan äitinsä hyväksymä lapsi.

Erityisesti naisten keskinäisessä keskustelussa ja mainoskielessä "ihana" merkitsee, että lauseessa kuvattu asia on tarkoitettu vain naisille. On tietenkin selvää, että mekko on "ihana", koska se on tarkoitettu naisille. Ilman tuota määrettäkään mekko ei tietenkään ole miehille, mutta ihanuuden tarkoitus on erityisesti korostaa asian kuulumista naisille. Omien lasten kutsuminen ihanaksi on tietenkin osoitus siitä, ettei ilmauksen käyttäjä vielä ole huomannut sen muuttumista kulahtaneeksi ja loppuunkalutuksi. Sen lisäksi se tarkoittaa, että nainen rakastaa lastaan ja lapsessa esiintyy hänen toiveidensa mukaisia piirteitä, mikä tahdotaan kertoa toisille naisille. Ja se, mikä lapsissa ei ole ihanaa, on jotakin mikä kuuluu miehille. Esimerkiksi kun perheen murrosikäinen tytär ei tilapäisesti ole ihana, vaan saapuu tupakalta haisten kotiin, asia muuttuu tyttären isän asiaksi. Isä saa tehtäväkseen joko lempeästi nuhdella tai ankarasti rangaista tottelematonta tyttöä, että hänestä tulisi jälleen ihana ja kelpaava.

Naisten puheessa mieskin voi olla ihana. Silloin mies on huomaavainen, komea, älykäs tai muutoin vain naisessa myönteistä huomiota herättävä. Miehet eivät kutsu toisiaan ihaniksi - ainakaan, jos miehisen sielun sopukoissa on edes mikrohitunen homofobiaa. Tämä seikka korostaa ihana-sanan kuulumista naisten maailmaan. Jos ei puhuta ihanasta mummosta, aikuisen määritteleminen ihanaksi kantaa usein jonkintasoista seksuaalista sivumerkitystä.

Ehdotankin uutta määritelmää "ihanalle". Se on sama kuin "naiselle kelpaava". Ja lisäksi sillä on siis eräänlainen partikkelien luokkaan kuuluville sanoille tyypillinen merkitys. Se sanoo, että puheena oleva asia on naisten tai tyttöjen juttu.