Vintinpimentäjä

Annikan  mitta tuli täyteen. Hän oli viikosta toiseen käynyt puhumassa kivikasvoiselle terapeutille, joka  teititteli silloin harvoin kun sattui puhuaan. Terapeutti myös piti moitteetoman siistejä vaatteita, mutta ei näemmä juuri hoitanut partaansa. Kolme varttia kerrallaan Annika oli selittänyt lapsuuttaan ja nuoruuttaan, kertonut isästään, poikaystävistään, miehestään, työstään ja ikääntyvistä vanhemmistaan. Kivikasvoinen terapeutti oli puhunut lähinnä vastaanottoajoista ja laskujensa maksuehdoista. Kun edes uhkaus aluehallintoon valittamisesta ei saanut kivikasvoa reagoimaan, Annika marssi ulos vastaanotolta. Sanoi vielä mennessään, että jos perässä seuraisi tekaistuin perustein kirjoitettu lasku, poliisin lisäksi kivikasvo kohtaisi naapurin Rottweilerin.

Laskua ei koskaan tullut. Annika etsi mahdollisiman ruman äijän naaman lehdestä. Sen hän teippasi yksinäisen huoneen seinään ja sille hän alkoi tilitellä murheitaan. Itkien hän kertoi isänsä alkoholismista ja siitä, kuinka hän ei koskaan saanut isänsä lupaamia kaunoluistimia. Isän rahat menivät aina viinaan. Itkettyään 45 minuuttia hän poistui huoneesta hieman helpottuneena. Seuraavalla kerralla hän kertoi ensimmäisestä poikaystävästään, joka oli häntä huomattavasti vanhempi: hän oli ollut 15, poikaystävä 28. Taas hän kyynelehti kertoessaan, kuinka vasta paljon myöhemmin tajusi etsineensä tuosta miehestä itselleen isää, mutta mies olikin nähnyt hänessä vain hemaisevan panopupun. Hän itki jopa hämmennystään siitä, ettei aikanaan tiennyt, olisiko mies pitänyt ilmoittaa poliisille vai ei. Äijänrumiluksen kuvan vastaanoton päätyttyä hän jälleen poistui huoneesta hieman keventyneenä: ensimmäistä poikaystävää ei enää tilille saisi eikä sitä muuttaisi mikään, että häntä oli käytetty hyväksi. Hän oli kuitenkin oppinut, että kelvottoman miehen voi pistää ulos elämästään, mitä isälle ei voi tehdä samassa mielessä.

Seuraavalla kerralla hän itki kohtuuttoman pitkiä työpäiviä tekevää miestään, jonka tulojen ansiosta hänellä tosin yksinäinen huone, jota saattoi käyttää terapiaan. Muutoin siellä säilytettiin turhaa roinaa ja toisinaan sinne sijattiin peti vieraille. Sen jälkeen hän kertoi isänsä sokeritaudista ja tämän haluttomuudesta syödä lääkärin määräämiä lääkkeitä sekä äidistään, joka ei millään ymmärtänyt miehensä olevan sairas ja tyttärensä aikuinen.

Eräällä kerralla hän kertoi lapsestaan, joka ei syntynyt. Kerran hän oli tullut raskaaksi, mutta odotus päättyi keskenmenoon. Sillä kerralla kuva nyökkäsi hänelle ja sanoi: "Miehenä en voi täysin ymmärtää tuskaasi, mutta minä uskon että se satutti sinua syvältä." Nainen pelästyi ja sanoi kuvalle, että hänen mielenterveytensä on mennyt. Koko ajan hän on ymmärtänyt, että puhuu vain lehdestä leikkaamalleen kuvalle. Kuva kuitenkin vastasi kysymällä, että miksi Annika valitsi juuri hänet, joka on niin ruma ja vastenmielinen. Kuva myös tähdensi, että sen esikuva ei suinkaan ollut terapeutti, vaan tuomittu väkivaltarikollinen.

Annika poistui huoneesta, mutta palasi sinne tunnollisesti parin päivän kuluttua tilittämään tuntojaan. Hän kertoi työstään koulussa ja siitä, kuinka tylysti rehtori häntä oli kohdellut. Siitäkin hän puhui, kuinka koulun erityisopettajaksi oli valittu epäpätevä mies, joka puutteistaan huolimatta näytti menestyvän työssään. Hänestä se oli kohtuutonta, että talon vaikeimpaan työhön tulee jokin vääriä kouluja käynyt hampuusi, joka silti hoitaa työnsä hyvin. Annikan mielestä se oli vähintään epäilyttävää ja ainakin väärin oikeita opettajia kohtaan.

Kuva kysyi, että miksi Annika puhuu aina vain miehistä. Eikö hänen elämässään ollut muita naisia kuin hänen äitinsä? Annika vastasi, että eihän naisista ollut hänelle koskaan mitään vaivaa. Sen kuultuaan kuva päästi irti itseään seinässä pitävästä teipistä ja leijui hienoisen ilmavirran mukana roskakoriin. Annikan tuli sitä surku, joten hän nosti sen korista ja kätki lempikirjansa väliin. Kuva oli kuollut. Se ei sen jälkeen puhunut. 

Vähitellen Annikan mies alkoi tehdä lyhyempää työpäivää, vaikka he eivät enää voineet tehdä toista ulkomaanmatkaa vuodessa. Annika ei myöskään tuntenut enää katkeruutta lahjakasta erityisopettajan sijaista kohtaan. Rehtori oli paskiainen yhä, mutta niitähän maailmassa on, asialle ei voi mitää, ja monet muutkin kurjat asiat alkoivat tuntua mahdolliselta sietää. Isänsä toimintaa hän tyytyi suremaan, äitilleen hän puhui suunsa puhtaaksi ensimmäisen kerran elämässään. Kivikasvolle hän lähetti hauvakortin, jonka taakse hän kirjoitti pahoittelunsa. Ehkä hän ei ollut sattumalta päätynyt miesterapeutin vastaanotolle, mutta kylmän kuuntelijan sijaan hän olisikin ollut paitsi lämmintä puhujaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito