tiistai 29. lokakuuta 2013

Rehellinen virkamies

Valittelin taannoin potilasasiamiehelle saaneeni asiatonta kohtelua lääkäriltä. Potilasasiamies vastasi, että potilasasimies ei hoida potilaiden asioita. Ymmärsin asian niin, että potilasasiamies ei voi toimia potilaan juoksupoikana tai edes asianajajana lääkäreitä vastaan. Vastaus ei tästä suhteellisen ymmärtäväisestä näkemyksestäni huolimatta tyydyttänyt minua ja ilmoitin potilasasiamiehen toiminnasta ja erityisesti järjettömästä viestinnästä aluehallintoon.

Onnibussi-pulju jätti minut viime talvena kahdesti tienvarteen. Bussi ei pysähtynyt, vaikka viittoilin kuljettajelle kaukaa ja hyvissä ajoin pysäkiltä, jotka oli merkitty bussin aikatauluun pysähtymispaikoiksi. Otin selvää, että mihin passaa valittaa, kun bussifirman kanssa ei päästy sopuun. Aluehallinnossa joku virkailija tällaisiakin asioita hoitelee.

Aluehallintohan on se, johon virkamiesten hölmöilyistä ilmoitetaan, samoin kuin yksityisten yrittäjien hölmöilyistä asioissa, joihin virkakoneisto on antanut luvan. Kummastakaan ilmoituksestani ei ole sen jälkeen kuulunut mitään. Mahdollisten toimenpiteiden tai sanktioiden yksityiskohdat eivät tietenkään minulle edes kuulu, mutta virkamiesten tulisi ymmärtää, että jos heidän saamiinsa viesteihinsä ei vastata, tehdään se kaikkein ilmeisin johtopäätös: mitään ei tapahdu. Turhaan kuluttavat siellä kalliita verorahoja ja istuvat tärkeilemässä joutavissa kokouksissa.

Mitähän siellä aluehallinnossa tehdään? Assistentti varmaan kuittaa viestin saaduksi. Jääneekö asioiden hoito siihen? Ylläolevista tapahtumista päätellen kyllä. Lisäksi tästä herää epäilys, että potilasasiamies ei hoida potilaan asioita eikä bussivirkamies bussiliikenteen asioita, koska heidän oma asemansa byrokratiassa vaarantuu. Potilasasiamiehen esimiehet ovat lääkäreitä, joten ei parane mennä isottelemaan. Koskaan ei tiedä, koska yt-neuvottelut uhkaavat. Bussivirkamies taas ei uhmaa bussifirmaa jostain muusta syystä. Sitä en osaa kuvitella. Oli miten oli, palautetta ei ole kuulunut.

Nyt: mikä ero on suomalaisella ja venäläisellä byrokratialla? Suomalaiseen byrokratiaan pieni ihminen ei voi vaikuttaa yhtään mitenkään. Suomen virkakoneisto on olemassa vain yhteiskunnan isosten etuja vahtimassa. EU ja suuryritykset saavat tukensa näiltä virastojen harmonisoiduilta juustopäiltä. Venäjälläkään pienen ihmisen asema virkakoneistoa vastaan ei kuulu olevan häävi. Mutta venäjällä on mahdollisuus lahjoa: virkamies voi antaa armon käydä oikeudesta, kunhan hänen ei tarvitse ruveta pelkäämään oman perseensä puolesta. Eikä virkakoneiston kannalta pikkuasioissa varmasti edes tarvitse, koska keräämällä monta pikkulahjusta pikkuvirkamies voi lahjoa keskitason virkamiehen yhdellä keskitason lahjuksella.

En ihannoi lahjontaa. Siitä tässä ei ole kyse. Kun isoset sekä Venäjällä lahjovat ja Suomessa kiristävät (tai lahjovat) virkakoneistoa, yhteiskunnan oikeudenmukaisuutta ei enää voi taata. Se johtaa tasan siihen, että ne, joilla on rahaa ja valtaa, eivät joudu noudattamaan niitä päätöksiä, joita (näennäis)demokraattisesti on tehty. Valitettavasti tämä suomalainen virkamentaliteetti, jossa tavalliseen virkamiehen tallukkaan ei voi mitenkään vedota, poistaa virkamiehiltä vastuun lisäksi mahdollisuuden tehdä hyvää. Potilasasiamieshän olisi ihan virkansa puitteissa voinut kysäistä lääkäriltä, että mitä tapahtui ja todennäköisesti yhdellä ainoalla puhelulla ratkaista tilanteen. Vaan ei. Ei kelvannut. Minun piti tyytyä siihen, että lääkärit hukkaavat minua koskevia asiakirjoja. Ties vaikka olisivat käyneet naulaamassa jonkin hulluuteni todistavan lausunnon Tuomiokirkon oveen. Eikä minulla ole mitään keinoa puuttua asiaan, koska en ole rahoissani palkatakseni asianajajan hoitamaan näitä asioita.

torstai 24. lokakuuta 2013

Tytöt ovat kypsempiä

Koulussa pojille kerrotaan, että he ovat tyttöjä huonompia ja lapsellisempia - implisiittisesti. Se tapahtuu niin, että tyttöjen kerrotaan olevan kypsempiä. Perustelut jäävät heppoisiksi, mutta muistan oman biologianopettajani vedonneen tyttöjen murrosiän varhaisempaan alkamiseen. Siinä me pojat sitten saimme kuulla huonouttamme, ja sama meno tuntuu jatkuvan nuorten parissa nyt, lähes 30 vuotta myöhemmin.

Mikä siis on se kypsyys, jota tytöt lähenevät aikaisemmin kuin pojat? Katsotaanpa tarjolla olevaa naisten mallia: kaunis, terävän älykäs tahi bimbo - mutta enintään omaksi edukseen, hoikka, alle 40-vuotias, menestynyt, julkkis. Eipä ole rima korkealla, paitsi menestymisen ja julkisuuden kohdalla. Menestyksestä voimme toki syyttää esimerkiksi Piia-Noora Kauppia, joka taatusti varmaankin on tehnyt jotakin menestyksensä hyväksi mutta varmasti myös hyötynyt aikanaan terävän ja aktiivisen nuoren tytön olemuksestaan. Yksin hänkään ei ole itseään luonut, mutta asettunut kuitenkin tarjolle. Vaan julkisuus? No, onhan meillä Johanna Tukiainen. Mitä hän teki? Julkaisi kohupoliitikolta saamansa tekstiviestin. Hän ei ollut edes ensimmäinen, joka käytti hyväkseen samaa oikeiston työmyyrää.

Naisen ihanne on myös tuntehikas kuin saippuaoopperan henkilöhahmo. Naisen ihanteeseen näyttää kuuluvan se, että hommat sujuvat kuin Emmerdalessa. Emmerdalehan on siitä mukava saippuaooppera, että sen hahmoihin voi samaistua toisin kuin aikanaan Dallasin tai Dynastian upporikkaisiin. Ongelmana on se, että Emmerdale on aivan yhtä fiktiivinen kuin ökyväkeä kuvaavat 80-luvun menestyssarjat. Emmerdalessa ongelmat ratkeavat yleensä viimeistään saman viikon aikana ja hommat hoituvat tunteisiin vetoavalla pelinpidolla. Töitä näyttävät tekevän vain Dinglen antisankarillinen klaani Pub Villapakan baariminnat. Samantapaista peliä pitivät jo yläasteella suosituimmat ja söpöimmät tytöt ja pojat. He siis kaiketi edustivat sitä kypsyyttä, jota tytöille tarjoteltiin. Ja ainakin rääväsuisimmat tytöt olivat kovin kärkkäästi muistuttamassa, mitä opettajalta olivat kuulleet. Vähän hiljempaa tästä asiasta olivat ne tunnolliset tytöt, jotka jo peruskoulussa opiskelivat ja menestyivät opinnoissaan. Vielä hiljempaa olimme me pojat, joiden keskiarvo oli yli 9. Aivan oman, hiljaisen ja suljetun piirin muodostimme me, joilla se keskiarvo oli yli 9 ilman mitään pingotusta ja posketonta työntekoa. Mutta meidän menestyksemme opintiellä ei ollutkään kypsyyttä vaan jokin mystinen lahja. Sitä ei tulkittu kypsyydeksi.

Etenkin nuorilla naisilla on taipumus esittää ja luetteloida miehille asettamiaan vaatimuksia. Vasta joskus aikuisuudessaan, ryvetettyään itseään renttujen kanssa, monet heistä vasta oivaltavat, että ollakseen jotakin muuta kuin vitunkantovälineitä heidänkin pitää tarjota jotakin. Ja jotakin muuta kuin kantamaansa välinettä. Mies elää panemalla pari päivää. Sen jälkeen hänkin alkaa kaivata jonkinlaista kumppanuutta ja yhteistyötä parisuhteessaan, ellei hän ole pelimies, joka etsii uuden välineen kun vanha on tarjottavansa tarjonnut. Yhtä kaikki, voidakseen tarjota mitä nainen haluaa, miehen on pakko hankkia jotakin, mitä naisella ei ole. Jotkut haalivat voimaa, toiset mammonaa, kolmannet opiskelevat soittamaan sähkökitaraa. Sekin naisille näyttää kepaavan, vaikka se kovin harvalle tuo leipää pöytään. Oli miten oli, naisille kelpaavan statuksen hankkiminen vaatii pitkäjänteistä työtä. Asiat pitää asettaa tärkeysjärjestykseen. Renttuilemalla voi saada jotakin satunnaista, mutta miehet yleensä haluavat hyvän naisen, eikä sellainen ole halpa. Nyt: kumpi on helpompaa: esittää vaatimuksia ja pelata lyhytjänteistä parisuhdepeliä vai työskennellä jonkin tavoitteen vuoksi 10 - 15 vuotta? Ja senkin jälkeen vielä jatkaa asemansa ylläpitämistä omalla työllään?

Koska yhteiskunnan huipulla on yhä kohtalaisen paljon miehiä, voisiko päätellä, että kelvatakseen naisille poikien pitää kehittyä kauemmin? Vaatimukset ovat nuorille pojille ja miehille kovemmat, kun kerran naiset pääsevät tällä tavoin valitsemaan? Silloin voidaan todeta, että tytöt tosiaan ovat kehitysodotuksiinsa nähden edellä poikia. Toivo tyttöjen kehityksen jatkumisesta päättyy, kun tavoite on saavutettu, ja monilla naisilla se on kovin alhainen: pitää miestä seksuaalisuuden ja hyvän mieskuvan talutushihnassa. Siitä on vielä pitkä matka siihen kypsyyteen, joka vaadittaisiin todelliseen tasa-arvoon. 

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Otin opikseni

http://tedinblogi.blogspot.fi/2010/02/naistenpaiva.html

Tuossa on linkki vanhaan Naistenpäivä-tekstiini. Ärsyynnyin siihen saamastani kommentista ja sen jälkeen ärsyynnyin siihen, että ärsyynnyin kommentista. Miksi?

Olen siis kirjoittanut provosoivasti naistenpäivän vietosta. Kekkeruusihan on edelleen mielestäni turha ja joutaa mielestäni pois kalenterista. Ensinnäkään sille ei ole aihetta ja lisäksi se on jopa haitallinen, koska se saa ihmiset, ja erityisesti naiset, törsäämään tarpeettomasti. Vaan tarkastellaanpa kritiikkiä:

Tekstini on kuulemma melko naiivia. Vai niin. Voihan se olla. En mitenkään voi miellyttää kaikkia enkä vastata kaikkien vaatimuksiin siitä, mikä ei ole naiivia. En sano, että kyseisen tekstin kirjoittaminen olisi ollut kovin vaikeaa. Väitän silti, että se oli huomattavasti vaativampi hanke kuin väittää jonkun toisen hengentuotetta lapselliseksi kertomatta, mikä siinä on naiivia. Siihen pystyy kuka tahansa kehdostaan viimeisen kerran kömpinyt. Pikkulapsikin osaa haukkua asioita, joista ei pidä ja vähän isompikin osaa valita ajankohtaisista muotisanoista suosituimmat.

Tekstini kertoo myös, kuinka vähän ymmärrän historiasta. Voipa olla. Tekstissäni kuitenkin on kerrottu naistenpäivän vieton historiallisesta taustasta. Tulkintani historiallisista seikoista voi olla kyseisen kommentoijan mielestä väärä, mutta mahdollisia tulkintoja on valtava määrä, eikä kyseinen kommentoija kertonut, mikä olisi ollut oikea tai paremmin perusteltu tulkinta kuin se, minkä minä esitän.

Tänä päivänä naisten päivää kuulemma kunnioitetaan nykypäivän menetelmin ja silloinen (milloinen?) tavoite on paukkunut rikki jo aikaa sitten. On tietenkin ihan hyvä, että joitakin tasa-arvotavoitteita on siis saavutettu. Se tuntuu melkoiselta myönnytykseltä ilmeiseltä feministiltä, koska tuntemani feministit etsivät minkä tahansa historiallisen pikkuseikan poliittisten tarkoitustensa tavoitteluun.

Pyyhkimällä naistenpäivä kalenterista poistettaisiin samalla merkittävä osa historiaa, kuulemma. Anonyymi kommentoijani lienee niin nuori, ettei ymmärrä, että naistenpäivän vietto on Suomessa hyvin tuore perinne, jos sitä vielä perinteeksi voi edes sanoa. Uusia juhlapäiviä on tullut ja vanhat ovat menettäneet merkitystään. Tuntumani perusteella sanoisin myös, että vanhojen juhlien ideologian taustalta löytyi uskonnon tarjottelu, nykyisten kekkereiden ilosanoma on kovin kaupallinen.

"Naistenpäivän tarkoitus ei ole ikinä ole ollut auttaa vähäosaisisa naisia, eikä se missään tapauksessa ole ketään kohtaan kunnioittavaa." Kumpi nyt on tyhmä, anonyymi vai minä? Kuten JUURI tuossa Naistenpäivä-tekstissäni kirjoitin, pidän naisten päivän ongelmana sitä, ettei naistenpäivänä näytetä juuri huomioivan niitä naisia, jotka todella ovat ankaran arjen sankareita, vaan niitä, jotka ovat jotakin... Visa-kortin prinsessoja. Ja vielä enemmän ihmettelen ajatusta, että vähäosaisten naisten auttaminen ei olisi kunnioitettavaa. Ymmärrän kyllä tuon kirjoittajan seuraavaksi ilmoittaman perusteen, että hyväntekeväisyyttä saisi mielellään harjoittaa aivan riippumatta siitä, mikä päivä sattuu olemaan. Asia vain on niin, että naistenpäivä olisi oikein hyvä päivä tehdä hyvää vähäosaisille naisille siitä syystä, että vähäosaisten naisten lisäksi maailmassa on paljon muitakin apua tarvitsevia ja ansaitsevia, enkä usko, että kukaan jaksaa kaikkia muistaa joka päivä. On apua kaipaavia ongelmanuoria, maaseudun yksinäisiä miehiä (joista monet ovat pienipalkkaisissa perustuotannon aputöissä, jotta esimerkiksi naistenpäivien kekkereihin saataisiin pullaa). On pienyrittäjiä, jotka raatavat lujasti mutta joutuvat silti kitkuttelemaan minimaalisilla tuloilla ja väliinputoajaa jos jonkinlaista. En siis mitenkään ymmärrä, mitä epäkunnioittavaa on siinä, että yhtenä teemapäivänä muistettaisiin hädänalaisia naisia. Ehkä meidän aikuisten miesten pitää tehdä, se koska ilmeisistä nuorista naisista ei siihen ole.

Kirjoitukseni on kuulemma ala-arvoinen ja epäkunnioittava. Voi voi. Ei se minusta ole niin kovin huono. En minä sitä tyhmyyttäni kirjoittanut. Epäkunnioittava se on, koska se on vallitsevan ilmiön kritiikki ja kohtalaisen epäkorrekti naisia kohtaan siinä mielessä, että jotenkin nuoret naiset ja heidän hännystelijänsä näyttävät saaneen vallan sanella, mikä tässä maailmassa on korrektia.

Kuten vastakommentissani totean, taisin osua napakymppiin.

Lisäksi minua on tänään moitittu siitä, ettei teksteistäni välity tunteita.  Mainittakoon, että tämä jälkimmäinen kommentaattori ei edes lukenut tuota edellistä tekstiä loppuun. Kyllähän siellä tunteitakin on, mutta kieltämättä hetken tajun käsittelyni perustuu aktiivisen toiminnan kuvailuun.

Pidän itseäni monia muita miehiä voimakkaammin tuntevana ihmisenä, mutta minä en anna paskankaan arvoa tyhjälle tunteilulle: en romantiikalle, en naistenlehtien tunteisiin vetoavalle lätinälle, en automainosten möreästi vakuutteleville urhoille enkä väkivallalla hankitulle kunniantunnolle, enkä... En, en anna, koska tunteista on tullut ihmisten hyväksikäytön voimavara. Tunteisiin ei enää vedota, jotta tehtäisiin hyvää vaikkapa vähäosaisille naisille tai itseään liian välkkyinä pitäville teinitytöille, vaan että syydettäisiin vielä lisää rahaa niille, joilla sitä on jo ennestäänkin. Naistenlehtien ihanalla (huom: ihana eli naisille kelpaava) kuvakielellä luodaan tyhjää sosiaalisuutta. Sen tarkoitus on lienee ostaa lisää ja kilpailla ulkonäöllä - kisassa, jossa häviäjiä ovat toiset naiset ja ne, jotka ylipäätään ovat tunteidensa perusteella hyväksikäytettävissä riippumatta siitä, kuinka he itse tunteitaan ilmaisevat.

Ja mitä otin opikseni? Toisinajattelu ei olekaan niin kivaa kuin luulin. Sain mitä tilasin ja minua nyppi, vaikka minulla on ihan hyvät keinot vastata saamaani kritiikkiin. Siispä jatkan vanhaan malliin, koska jos alan vielä suorasukaisemmaksi ja vielä viileämmäksi, minulle ei jää käyttööni muita keinoja perusteeton kiukun nostattaminen. Ja tämä on sentään minun blogini, ei jonkin iltapäivälehtitasoisen roskajulkaisun toimittajan jokeltelupalsta.

lauantai 5. lokakuuta 2013

Hetken taju

En tajua tätä hetkeä. Siis juuri tätä hetkeä, joka juuri nyt on käsillä. Sen hetken tajua, joka äsken oli. Ja siitäkin osaan aavistaa jotakin, mikä kohta on tuleva. Kuuntelen Aranjuez-konserttoa, joka on minulle tuttu. En odota tapahtuvan kummoisiakaan yllätyksiä, vaikken tunne juuri tätä tallennusta, jossa solistina on muuan John Williams.

Olen itsekin jonkin sortin kitaransoittajapoika. Yleensä yritän soittaa itselleni aivan liian vaikeita sävellyksiä, koska ne, joita osaan soittaa, ovat tylsiä, eikä minulla ole koskaan kanttia ottaa niistä irti sitä, mitä joku ehkä voisi. Soittaessani, soittoa teeskennellessäni, pyrin keskittämään mieleni siihen, mitä musiikissa seuraavaksi tapahtuu. Jos en tiedä, mitä tuleman pitää, soitan vuoren varmasti väärin. En kerta kaikkiaan voi keskittyä tähän hetkeen. Tämä hetki tapahtuu soittaessani automaattisesti. Sormet toistavat vaihtelevalla menestyksellä sen, mitä aivot puoli sekuntia sitten ajattelivat. Joskus elän soittaessani myös menneessä hetkessä. Aivoni ajattelivat, mutta sormeni eivät toimineet ja kuulen jotakin muuta, kuin äsken halusin. Mennyt mikä mennyt. Musiikkiesitys on kertakäyttöinen. Minkä ilmoille päästi, sitä ei voi enää korjata. Sen sijaan siihen voi reagoida: soittamalla voi laskea leikkiä äskeisestä virheestään, kommentoida sitä tai jatkaa saman virheen toistamista ikään kuin kyse olisi jonkinlaisesta karskista tulkinnasta.

Purjehtiessa on usein sama juttu. Olen ehkä laskenut purjeet rantautuakseni ja vene lipuu silkan jäljellä olevan liikenergian voimin. Tavoitteenani on sivuutta peräpoiju aivan vierestä, kilauttaa peräköyden haka kiinni siihen ja jatkaa kelluntaani kohti laituria. Yleensä homma muuten onnistuu ainakin omalla veneellä. Joskus toki menee pieleen, ja joudun ottamaan melan esiin tai korjaamaan syntyneitä pieniä vaurioita. Yhtä kaikki: kun lähestyn poijua, mieleni suuntautuu veneen kulkusuunnan hallintaan ja ennakointiin, joka poijun sivuuttamiseen tarvitaan. Sitten tulee auvoisa tyydyksen hetki, kun kilautan haan kiinni poijuun. Se on ainoa hetki koko operaatiossa, jossa mieleni suuntautuu sekunnin murto-osan täsmälleen siihen hetkeen, joka on menossa. "Klik!" Siinä ei kuitenkaan ole aikaa keskittää huomiotaan äskeiseen hetkeen. Vene jatkaa vääjäämättä matkaansa, enkä yleensä ohjaa enää tässä vaiheessa, vaan matka jatkuu sillä radalla, joka veneellä on. Suuntaan ajatukseni muutaman sekunnin päähän, jolloin minun pitää siirtyä noin kuuden metrin päähän keulaan ja valmistautua laituriin tuloon ja keulan kiinnittymiseen. Tänä kesänä olen ottanut tavakseni järjestää peräköyden niin, että se vuoren varmasti juoksee veneen lipuessa. Minulla ei ole vähäistäkään tarvetta ajatella haan kilausta edeltäneitä sekunteja.

Siirryn laskettujen purjeiden päälle astumista väistellen keulaan ja odotan jännityksellä, että riittääkö vauhtini, painaako sivutuuli veneen johonkin mihin en suunnitellut vai ilmeneekö, että minulla sittenkin oli liikaa vauhtia. Menneiden murehtiminen ei auta. Jos olisi tarve jarruttaa veneen vauhtia, minun pitäisi siirtyä lähes kymmenen metriä veneen perään, mihin ei ole mahdollisuutta. Matka kestää aivan liian kauan, eikä juoksentelu käy päinsä, koska se todennäköisesti päätyy kylmään kylpyyn. Kun keula on sopivalla etäisyydellä laiturista, astun veneestä. Enkä todellakaan harppaa. Minulla ei ole varaa pudota, jos mielin välttää kolhujen korjailun. Laiturilla napsautan tuulenpuoleisen keulaköyden haan lenkkiin, mutta kun haka kilahtaa, mieleni on jo suuntautunut veneeseen palaamiseen. Keulaköysi pitää säätää sieltä oikeaan mittaansa. Tingin tästä järjestyksestä vain jos sivutuuli on kova. Silloin on pakko pitää köysi jatkuvasti kireänä ja jättää löysät laiturille, kunnes on aikaa askarrella sen kanssa rauhassa. Koko ajan mieli on kiintyneenä siihen, mitä tapahtuu kohta: sekunnin päästä tai viiden sekunnin päästä.

Täsmälleen sama juttu valokuvatessa: seison kameran kanssa radan varressa ja seuraan junan lähestymistä. Kohina ja kolke yltyy, veturi kasvaa silmissä. Katson etsimen läpi ja tarkoitukseni on jättää pikkuisen tilaa veturin nokan ja kuvan reunan väliin. Sekunnin murto-osaa ennen suunnittelemaani sommittelua laukaisen kameran. Itse kuvan otto kestää häviävän hetken, ehkä viidessadasosa sekunnin, mutta itse asiassa mieleni suuntautuu menneeseen jo siinä vaiheessa, kun painan nappulaa. Kaikki korjaileminen on myöhäistä. Valmistautuminen kuvan ottoon on myöhäistä. Etsin pimenee ja tilanne on ohi. Veturi humahtaa muutaman metrin päästä ohi, hengitän ulos ja ehkä siinä vaiheessa mieleni suuntautuu hetkeksi juuri kuluvaan hetkeen. Sen jälkeen saatan kuitenkin jo jäädä odottamaan viimeistä vaunua. Se siitä.

Joskus, aivan joskus olen mielestäni läsnä juuri kuluvassa hetkessä, en sekuntin edellä, en jäljessä. Tylsinä hetkinä, joina tuijotan junan ikkunan takana lipuvaa syksyistä maisemaa ja ajatukseni harhailevat sinne tänne, en ajattele mitään, mikä kohta lankeaa osakseni tai juuri meni. Näinä pitkinä hetkinä olotila on seisahtunut. Yleensä ne ovat vähän tylsiä. Lopulta maiseman tutut yksityiskohdat suuntaavat mieleni tulevaan. Lempäälä on jo jäänyt ja odotan, että juna tulee Lakalaivaan ja Rouva VR aloittaa kuulutuksen. Jonakin hetkenä joko ennen tai jälkeen Toijalan on mieleeni saattanut jäädä jokin ajatuksenraakile, jonka muistan pikemminkin tuntemuksena tai aistielämyksenä kuin valmiina virkkeenä. En paina sitä mieleeni, mutta joskus piakkoin se palajaa, kuten tämänkin kirjoitelman aihe. Kun se palaa, mieli ei enää suuntaudu hetkeen, vaan tulevaan: "Sitten kun istun koneen äärellä, kirjoitan tämän ajatuksen. Ja tämähän liittyy selvästi ajantajuun yleisemmin, ja se taas on kiinnostava, koska mitä vanhemmaksi elää, sitä nopeammin aika kuluu."

Niin. Lapsena bussissa ja junassa oli tylsää. Matka kesti ja kesti ja kesti. Nykyään vaipuu johonkin kummaan horteeseen. Tampere, Orivesi, Jämsä, Jew-Ass-Kew-La, Lieveshärski, Hankalasalmi, Pieksämäki (Blues!), jaloittelu toiseen junaan, jossa käryää pakokaasu, Varkaus, Stöld, Heinävesi, Vihtari (Kuka vittu siellä jää junasta? Paitsi minä kerran!), Viinijärvi (Jos Suomen kaikki järvet Wii-nix muuttuis!) ja Joe's Mouth. Se siitä. Sitten pitää palata tämän maailman osallisuuteen, suoriutua lipastolle ja siinähän se ajatus taas suuntautuu tulevaan. Aseman edessä liikennevalot, sitten sillat ja Siltakatu. Kumma horre poistaa tarpeen kurottaa ajatuksen tulevaan. Se myös poistaa lähimenneisyyden mielestä. Joko sivuutimme Huutokosken? Ikkunan takana on silkkaa metsää. Ajantaju. Oliko lapsena enemmän läsnä, ja kun läsnäolosta huolimatta ikkunan takana oli vain vilisevää metsää, oli tylsää. Hetken välein piti kysyä äitiltä tai isoveljeltä, että koska tullaan perille. Mikään vastaus ei auttanut, koska ajantaju ei pukenut mihinkään järkevään muotoon sellaista asiaa kuin "tunnin päästä". "Kohta" oli myös huono vastaus, koska "kohta" oli käsillä jo pian, ja yhä vain liikenneväline halkoi metsiä ja peltoja. Väliäkö sillä, oltiinko Kauttualla vai Kiukaisissa, määränpää oli yksiselitteisesti kaukana. Kun pitkästymisen valmius on vaihtunut armolliseen turtumisen kykyyn, aika on alkanut valua sormien välistä. Lapsena ajan rakeet olivat suuria, eivätkä valuneet sormien välistä. Aikuisena se on kuin Yyterin hiekkaa: valuu kyllä sormista, mutta samat jyvät kulkevat sukissa ja kengissä vielä viikon. Ja aikaisempaan tekstiini viitaten: koska ajan pätkät olivat suurempia, lähtökiihtyvyydet tuntuivat suuremmilta. Ilmankos nykyään tarvitsee voimakkaampia ärsykkeitä. Ei riitä enää possujunan kyyti.

Surullista on, että silloin ani harvoin, kun tuleva ja mennyt hetki eivät vaivaa ja on tavallisesti parempi olla, läsnäolon katkaisee julma tietoisuus hetken rajallisuudesta. Ajattelen, että kuolisinpa juuri nyt, niin tämä jäisi viimeiseksi elämyksekseni. Vaan mahtaneeko kuollut pohtia elämänsä viimeistä elämystä? Joskus toivon, etä syöksyisipä koko maailma juuri niinä hetkinä jättimäiseen mustaan aukkoon, jotta kaikki, myös aika. pysähtyisi. Vaan niinhän ei käy, ehkä niiden onneksi, joiden mieli parhaillaan suuntautuu juuri seuraavaan hetkeen. Vaan mikäpä väli silläkään on? Eivät he kuitenkaan ikinä turhautuisi, koska aika olisi ohi.

Aika. Se... joskus ajattelen, että ihmisen elämän pituus on kokemuksellinen vakio. Kauan, kauan sitten 15-vuotias tyttö, ongelmanuori, sanoi minulle, että on jo kokenut tarpeeksi kuollakseen. Hänen tarinansa - jos se oli edes puoliksi totta - oli niin karmea, ettei tarina siitä olisi uskottava. Ja ehkäpä hän on jo kuollut. Enteet olivat näkyvissä jo silloin. Kun kokemukset seuraavat toisiaan tiiviinä ja katkeamattomana jonona, ehtii 15 vuodessa kokea sen, mihin toisiltaa menee 80 vuotta. Minun pitää vain miettiä, kumpi on vakio: kokemuksellinen ajankulu vai kellon käynti ja maapallon taival radallaan. Jokainen meistä tietää, ettei maapallo juuri kiihdyttele tai hidastele, mutta... niin. Mikä oikeastaan kuluttaa elämää ajassa? Tapahtumattomuus ja turhat toiveet vai kiihkeä takertuminen siihen, mitä juuri nyt tulevan hetken pelossa? Filosofinen leikittely omakohtaisella ajan kokemuksella tuntui vielä olevan kirjoitettavissa. Kokonaisen elämän ja ajan suhteen tavoittelu ei minulta onnistu. 15-kesäinen tyttölapsi kuitenkin oli tajunnut aikansa olevan lopuillaan. En tiedä, päätyikö hän itsemurhaan vai kuoliko muutoin väkivaltaisesti vai elääkö kenties yhä. Mahdollisuudet viimeiseen eivät olleet häävit. Itse asiassa hänen itseymmärryksensä voisi pysäyttää monet suhteellisen tavallista ja turvallista elämää elävät, mutta se ei mahdu tähän kirjoitelmaan. Minä voin vain todeta, että hän puhui elämästään kuin vanha nainen. Minä uskoin kyselemättä, kun hän sanoi, että kaikki on mennyt hyvin nopeasti, on vähän jäljellä ja taakka painaa jo kovasti. Minun ei tehnyt vähääkään mieli hyssytellä, saati moralisoida sanomalla, että sinähän et ole juuri lasta kummempi vielä. Kun hän puhui, olin hetken kiinni tässä hetkessä. Hän ei ehkä niinkään.