Kaukaa katsoen

Otin reppuni ja lähdin kulkemaan suoraan ulos. Ja siis suoraan, en maapallon pintaa pitkin kaartaen. Mielessäni oli taannoiset ajatukseni kaikkeuden tajuamisesta. Ajattelin, että siinä auttaisi sama asia kuin kadonneen työkalun löytämisessä työpisteestä. Nimittäin kauempaa katsominen.

Kieltämättä matkani oli pitkästyttävä, vaikka kulku oli kevyttä. Matka kaikkeuden laitamille on pitkän lainen. Eikä siitä reunalta vielä voi sanoa näkevänsä kaikkea. Pitää matkata niin etäälle, että kaikkeus mahtuu inhimilliseen havaintokenttääni. Kaiken lisäksi maailmankaikkeus laajenee, joten lepotauot jäivät lyhyiksi.

Vaan tässä minä nyt seison ja katselen kaikkeutta ja näen sen kerralla. Ymmärrän toki, etten näe sitä sellaisena kuin se katseluhetkellä on, vaan sellaisena, joka se kussakin kohdassa oli valon lähtiessä matkaan. Kieltämättä näkymä on kaunis. Eri muotoiset galaksit loistavat etäällä toisistaan. Jotenkin tämä sijaintini on myös pelottava. Edessäni on maailmankaikkeus, joka täältä kaukaa katsoen hitaasti laajenee. Takanani on ammottava, ikuinen tyhjyys, jota en pysty tajuamaan. Itse asiassa mietin, voiko se jatkua ikuisesti. Ja jos ei, niin mihin se päättyy? Tiiliseinään? Ja jos se päättyy tiiliseinään, mitä sen takana on?

Pääni täyttyy huimista ajatuksista. Ehkä jossakin on toinen maailmankaikkeus. Yritän tiirailla, mutta en näe. Ehkä minulla ei ole kykyjä tai valmiuksia minkään toisen todellisuuden havaitsemiseen, tai sitten sellaista ei vain ole. Ehkä todella on vain yksi maailmankaikkeus, vaikka en näe mitään syytä, miksei niitä voisi olla useampiakin. Kysehän on vain materian sekalaisesta kokoelmasta. Ja avaruudessa kyllä riittää tilaa. Siihen nähden maalin kaapiminen paattini pohjasta on aika pieni juttu.

Mitä oikeastaan luulin näkeväni täältä kaikkeuden ulkopuolelta? Vai tulinko tänne vain, koska kukaan ei ole tullut kertoneeksi minulle tällaisesta mahdollisuudesta. Aina vain puhutaan, kuinka maailmankaikkeus on niin ja niin monta miljardia valovuotta laaja. Kukaan ei ehkä ole edes uskaltanut ajatella, että jos maailmankaikkeus on rajallinen, sitä voi tarkastella myös sen ulkopuolelta. Ja löytyisikö täältä ulkopuolelta syy alkuräjähdykselle?

Entäpä jos maailmankaikkeuksia on useampia, ja ne laajenevat. Kohtaavatko ne lopulta toisensa, ja mitä sitten tapahtuu? Ovatko toiset maailmankaikkeudet jotenkin periaatteiltaan erilaisia, vai käykö vain niin, että galaksit lipuvat toistensa lomaan ja kenties ajautuvat painovoiman vetäminä yhteen? Kolaroivat peräti?

Minua kiehtoo täällä kaikkeuden ulkopuolella se, että löydämme samaa, tutkailemmepa suurimmasta tajuamastamme suurimpia tai pienimmistä pienempiä. Etupäässä kaikki on täynnä tyhjää. Uraaniatomissa ydin on halkaisijaltaan 1/23 000 koko atomin haljaisijasta. Vetyatomi on vielä tyhjempi: ytimen ja koko atomin halkaisijoiden suhden on 1/145 000. Liikutaan samanlaisissa suhteissa kuin auringon halkaisijan suhteessa aurinkokunnan halkaisijaan - jos emme huomioi aurinkokuntamme laitamilla seilaavan Oortin pilven kaltaisia etäisiä kohteita.

Odotinko saavani matkaltani vastauksia perimmäisiin kysymyksiin? Näkyykö täällä Jumala? Tai onko nimenomaan niin, ettei Jumalaa tai mitään jumalaa näy? Löytyisikö täältä ei-minkään laitamilta jotakin mittasuhteita maailmankaikkeudellemme? Vai onko niin, että täältä nähden maailmankaikkeus on vain yksi asiakokonaisuus, jolla on ne ominaisuudet, jotka tiedämme sillä olevan. Pitäisikö minun jatkaa matkaani vielä tuhansin verroin etäämmälle ymmärtääkseni maailmankaikkeutemme äärien lisäksi jotakin syvempää sen olemassaolon ehdoista? Ehkä. Siitä hyvä, että kengät täällä ei liiemmin kulu. Ei muuta kuin töppöstä toisen eteen!

Nyt maailmankaikkeus on enää etäinen piste tyhjyydessä. Muualla on vain tyhjää. Olen taittanut käsittämättömän taipaleen pelottavassa epätilassa, jossa on vain maailmankaikkeutemme lähettämää harvaa säteilyä. Voinko edes sanoa olevani maailmankaikkeuden ulkopuolella, vaikka tähtijärjestelmien muodostama kokonaisuus on kannaltani etäämpänä kuin matka Maan ympäri jonkun energiakvantin (eli tarmoerkaleen) kannalta.

Ympärillä on vain pelottava tyhjyys. Se, mitä maailmankaikkeudessa tapahtuu, ei vaikuta mitenkään. On vain eksistentiaalinen kriisi: koska näen kaikkeuden laidan, en sittenkään ole päässyt siitä eroon. Tänne oli oikeastaan turha tulla. Yhden tekevää, onko kaikkeuksia yksi vai useampia, pääosin kaikki on tyhjää. Havaittavista olioista suurimman tai pienimmän tutkiminen ei paljasta mitään aivoille, joiden resurssit ovat rajalliset. Väitteet Taivaan kaltaisesta ylemmästä todellisuudesta eivät näin keinoin saa tukea, ja ne osoittautuvat vääriksi vain jos oletamme saavamme aisteinemme kaiken mahdollisen tiedon. Ja täällä tyhjyyden keskellä minä tunnen itseni orvoksi ja mitättömäksi, vaikka matkani on Maan päällä maineteko. Voisin kyllä heittää maailmankaikkeutta kivellä täältä, ja katsoa mitä tapahtuu, mutta täällä ei ole kiviä. Olisi pitänyt ottaa mukaan. Eikä täällä ole kuin minä, maailmankaikkeuden karkulainen, jonka taival on Baabelin tornin toisinto. Kaikki mitat täällä vertautuvat minuun. Muodostan oman kaikkeuteni, jonka mitta olen. Minussa on mahdoton määrä soluja, atomeita, elektroneja, neutroneita, protoneita, kvarkkeja ja mitä niitä nyt onkaan, Higgsin bosoneita. Säteilen hiukan lämpöä, jonka joku toinen karkulainen saattaa tuntea, jos on tarpeeksi lähellä. Kuitenkin minulla on vahva tunto siitä, että olen enemmän kuin etäällä, pienen pienenä pisteenä siintävän maailmankaikkeuden lapsi. Olen varmaan hiukan tyhmä tai haihattelija. Kuitenkin olen kiitollinen, että tulin tänne. Löysin edes itseni ja tajusin rajallisuuteni. Ainoa, mikä minua ahdistaa, on pelko siitä, ettei mitään sellaista olekaan, jota ei jo tunnettaisi.