Duuni

En ole kirjoittanut tänne moneen kuukauteen. Yhtä ja toista on tapahtunut. Töitä on tehty ja harrastuksia harrasteltu. Tässäkään tekstissä en esitä isoja ajatuksia. Maailma on luotu ja ihmisen mahdollisuus tai mahdottomuus ymmärtää kaikkeutta on tutkailtu. Nyt siis kuulumisia.

Sain uuden työpaikan. Muuan paikallinen terveys- ja sosiaalialan yhdistys haluaisi leipoa minusta toiminnanjohtajansa. Mikään suuri järjestö ei ole kyseessä, mutta kuitenkin jo toimintansa vakiinnuttanut kerho. Vuosi sitten aloittelin pienellä palkalla eräässä toisessa yhdistyksessä. Mitä ihmettä on tapahtunut puolessatoista vuodessa?

Syksyllä 2013 masennuin jälleen. Eikä se ole tykkänään helpottanut. Ei tule helpottamaan ikinä. Olen katsellut maailman menoa mustin miettein ja kärsinyt ahdistuksesta. Olen nukkunut yöstä toiseen kuin tukki tai valvonut hermostunein miettein.

Voisin ryhtyä ylistämään itseäni. Krenaavasta mielestäni huolimatta olen ollut aktiivinen. Mutta ei, mihinkään oman erinomaisuuden esittelyyn minulla ei ole aihetta. Päivittäinen jaksaminen on lyhytaikaista. Töissä pitää välillä monta kertaa mennä vaikka vessaan piiloon lepäämään, eikä minun työni ole raskasta – paitsi toisinaan fyysisesti. Ehkä kuitenkin kehtaan todeta, että olen syytänyt hakemuksia, soitellut niiden perään, kokenut pettymyksiä, vetänyt vesiperiä ja kokeillut kepillä erilaisia jäätiköitä. 

Rajallisinkin voimavaroin olen siis noussut masentuneesta työttömästä toiminnanjohtajaksi puolessatoista vuodessa. Tai noussut ja noussut. Tosiasia on se, etten tiedä, otanko sen työn. Haluan ensin tietää, missä tilassa yhdistyksen toiminta ja talous on. Mutta minut on kuitenkin jo valittu siihen työhön, joten olen onnistunut vakuuttamaan sen kerhon väen. Jos yhdistyksen tila on epätoivoisen vaikea, saatan hyvinkin jatkaa nykyisessä työssäni. En enää uhraa omaa, huteraa mielenterveyttäni esimerkiksi paremman palkan vuoksi. Ja pitää tässä todeta, että pienenkin yhdistyksen toiminnanjohtajalle maksetaan enemmän kuin mitä olen koskaan aikaisemmin tienannut.

Luvattu liksa ei ole mitenkään kummoinen. Ehkä lähinnä tavallinen suomalaisen työntekijän palkka. Se, että en uhraa itseäni palkan alttarille johtuu siitä, että nykyiselläkin tulen toimeen. Saan jopa säästöön pieniä määriä. Totta kai mahdollisuus parempiin ansioihin on minusta kiva, mutta korkeampi palkka ei tee minusta onnellista kuin hetkeksi. Saan  kyllä mielitekoihini menemään vaikka millaiset summat. Haluni vain eivät tule tyydytettyä millään rahalla, koska – kokemukseni mukaan – minun pitäisi aina saada enemmän ja hienompaa.

En väitä, että onnen avain olisi pelkästään tyytymisessä. Niin buddhalainen en ole. Jonkinlainen tavoitteiden asettaminen ja niiden saavuttaminen varmasti tyydyttää. Kyse on pikemminkin kohtuudesta. Mikä tavoite on lopulta vaiva arvoinen? Olen purjeveneiden ja moottoripyörien kanssa hakannut päätäni seinään tarpeeksi. Merellä ja tiellä on kyllä mukavaa ja hienot ajopelit nautittavia, mutta niiden ylläpito on aiheuttanut enemmän tuskaa kuin käytöstä on koitunut iloa. Mitkä siis ovat kohtuullisia tavoitteita työelämässä ja vapaa-ajalla? Rahan perässä en ole koskaan juossut. Työelämässä minulla ei vissiin ole ollut ikinä muita tavoitteita kuin jaksaa vielä yksi päivä. Tai edes seuraavaan kahvitaukoon asti. Toiminnanjohtajan työssä tähtäimen pitäisi olla vähän pitemmällä, edes kuluvan toimikauden lopussa. Jos ajattelen, että uusi työ toisi tyydytystä, onnen avain ei ole tyytymisessä. Vähäistä kunnianhimoa on siis oltava. Ehkä tämmöinen kunnianhimon pohtiminen kuitenkin on merkki masennuksen helpottumisesta. Olen kuitenkin nöyrä sen ilmiön edessä: kuten sanoin, lopullisesti se ei parane koskaan.


Sitten muita kuulumisia:

Romaaninteelmäni käsikirjoitus on valmistunut. Se on viimeisiä viilauksia vaille valmis kustannusyhtiöön lähettäväksi. Haluaisin antaa sen luettavakseni eräälle ystävälleni, joka sai minusta mittansa täyteen pari vuotta sitten. En haluaisi tungetella, mutta kun hän on poikkeuksellisen terveellä järjellä varustettu ihminen, joka tapaa perustella kantansa ja sanomisensa. O'ou, luetkohan enää näitä juttujani... Ja lopulta: voinko pyytää näin isoa palvelusta ihmiseltä, jonka kanssa lähdimme eri suuntiin ovet paukkuen, tai ainakin melkein?

Kuuntelutin sävellyksiäni laulunopettajallani. Hän käski minun tyrkyttää niitä jonnekin esitettäväksi tai julkaistavaksi. Kun muistan, ettei yhdenkään sävellyksen synty ole ollut tuskallisen vaikea, ja aina niistä on tullut kiitosta, on kai todettava, että minulla on lahjoja sillä saralla. Mikään Sibelius Akatemian säveltäjämiekkonen en ole, eikä minusta sellaista tule. Näillä musiikillisilla lahjoilla ei päästä edes sen opinsaunan valintakokeisiin. Toisaalta, en ole kuullut kovin paljon kiitosta Sibiksen käyneiden säveltäjien teoksista, paitsi toisilta saman koulun kasvateilta. Ja muutamia heistä minä siis olen tuntenut.

Kuten blogini alussa kirjoitan, en lupaa tälle mitään jatkoa. Sitä jatkoa on tullut kohta kuusi vuotta. Toivon kuitenkin, että ajatuksia alkaisi taas tulla mieleeni, sillä blogini on tavannut olla mieleinen keino järjestellä ajatuksia ja kummastella maailmaa.

Kiitoksia sille, ken jaksoi tähän asti lukea!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito