Jokohan loppui?

Eilen sain tarpeeksen chatista. Käyttäydyin siellä huonosti ja niin käyttäytyvät muutkin. Riitaa, suunsoittoa ja alistamista päivästä toiseen. Lopulta pahoitin sellaisen keskustelijan mielen, josta erityisesti olen pitänyt.

Koko hiton internet valvomattomine keskusteluineen tuntuu oikeastaan ahdistavalta. Niin että turha kuvitella, että tämän blogin kommenteissa saa julkaista mitä tahansa soopaa ilman että poistan sen. Mutta niin. Kun kasvot eivät näy, ihmiset alentavat itsensä kakaroiksi. Solvataan, pilkataan, esitetään harkitsemattomia kärjistyksiä ja muutoinkin ruokitaan epäsopua, katkeruutta ja suoranaista vihaa. Onko niin, että internet keskusteluineen on jälleen yksi hieno keksintö, jota ihmiset osaavat käyttää tehokkaasti ja tuhoisasti?

En ole vannonut, etten ikinä palaa chattiin. Ties vaikka huomenna palaisin. En vain eilen enää halunnut olla siinä maailmassa, enkä ole tänäänkään halunnut. Nyt tuntuu, että ne tuhannet tunnit, jotka olen pitänyt keskustelusivua auki ja välillä tuijotellut muita, joutavia sivuja, ovat hukkaan mennyttä elämää. Tai ainakaan vuosiin en ole enää löytänyt sieltä ketään samanhenkistä, saati sitten ystävää, kuten joskus aikanaan.

Chatilta säästyneellä ajalla olen lukenut päivän aikana yhden yli 200-sivuisen romaanin. Siinä on kiehtova henkilö, päähenkilön Pieneksi kutsuttu pikkusisko, jonkinlainen huippuälykäs autistikko, joka haluaa olla omissa maailmoissaan. Jotakin samaa on minussa ja halussa olla omissa maailmoissani. Tosin en viihdy yhden puuhan äärellä kovin pitkään, mutta tärkeintä on, ettei minua pakoteta. Vapaaehtoisesti voin ehkä vielä joskus tehdä jotakin, mitä muut sanovat velvollisuudeksi. Tämä tosin ei liity chattiin enää mitenkään. Onneksi minulla on lupa ja oikeus kirjoittaa huonoja, epäjohdonmukaisia aasinsiltoja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Nautical Aesthetics III

Luovaa kielenkäyttöä

Masennuksen hoito